Vain yhden senttimetrin tähden, osa 2

The second part of the epic summer voyage of two stripers, Pekka Wizzz. and Tin. Because of the lenght of the story, only in Finnish so far. Sorry!

Meillä kaikilla on joskus asioita jotka lakaisisimme mielellämme kaappiin, Tinillä sellainen on vanha Rambleri, vaikka onhan hän kai tainnut tulla jo sieltä Ramikka -kaapista esiin. Kahvipöytäkeskustelussa puheeksi tuli taas hänen vanha rakkautensa 50-luvun Cross Country –farmiin ja Kepu siihen välittömästi että tossahan oli Blocket-myyntisivustolla just sellainen myytävänä. Eikä ole kaukana siitä Åtorpista, jonne olette matkalla. Tinin kahvikuppi jäi pyörimään ympyrää pöydän kulmalle kun hän heittäytyi koneen ääreen aarretta bongaamaan. Siellähän se oli, Cross Country, eikä hintakaan ollut paha! Mutta vuosimalli olikin väärä, -59. Mikä onni, läheltä piti ettei reissun tarinaa olisi pitänyt käsikirjoittaa uusiksi! Päätettiin kuitenkin että auto käydään katsastamassa, eihän noita liikaa maailmaan mahdu, vaikka tämä yksilö taisi olla jo elämän ehtoossa, ellei peräti zombina uudelleen palautettu maan pinnalle. Soittelimme samalla Lasselle, joka lupasi tilata Chevyymme jarrukengät ja takajarruletkun valmiiksi odottelemaan saapumistamme.

Yllättäen maanantai-aamuinen ajommekin sujui yllätyksettömästi, kevyt sade hyväili herkästi kuumenevia jarrujamme ja pääsimme ongelmitta Lassen luo. "Joo, mulla on siellä hyvä ja sopivan kokoinen talli hehehehheh" - Lasse lasketteli tuttuun tapaansa ja hioimme jo scallop-aivonystyröitämme, reissun pääkohde nähtäisiin pian. Lasse on rakentanut jo muutaman vuoden customia ja se oli nyt maalattuna odottamassa tallissa. Tini oli sopinut että vaunuun maalataan rankat Watson-raitakuviot ja nyt kun meitä watsonautteja oli oikein tuplasti, tulisi jälki olemaan takuulla näyttävää.

58-Impala lipui pian pienen korjaamon pihaan ja Lasse heilautti tallin ovet auki. Waaau, auto näytti todella hienolta, sen verran kun siitä saattoi nähdä. Talli oli nimittäin ainakin kolme numeroa liian pieni, allekirjoittaneen oli käveltävä nenä auton kyljen suuntaisesti jotta tallin seinän ja auton väliin olisi mahtunut, muutoin klyyvari olisi jättänyt ikävän rasvaisen jäljen auton kiiltävään kylkeen. Jahas, normitalli… tätä ei muuten mahdu teippaamaan muualla kuin ulkona. Koska ulkona satoi, totesimme että taitaakin olla lounasaika.

Lounaan jälkeen taivas kirkastui ja pääsimme työstämään sinistä customia oikein californian malliin, ulkona, toisen customin vieressä ja erinomaisessa vireessä.

Illan suussa Tini ruiskautti värit ja lakat scalloppeihin ja päivän päätteeksi  syötiin kunnolla.

Lassen vaimo Karin loihti vielä loistavat iltapalat, telkkarista katseltiin mielenkiintoinen ruotsalaisleffa Raggare vuodelta 1959 ja tunnelma villiintyi suorastaan riehakkaaksi. Raggare kertoo melko tavanomaisen tarinan nuorten elämästä, mutta mikä leffasta tekee ällistyttävän, on elokuvan autokalusto. Raggarit kurvailevat roadstereilla, hardtop-vaunuilla ja huippuna leffassa jopa tuhotaan ’54 lasikatto –Ford. Auto on siis leffan aikaan viisi vuotta vanha! Elokuva tarjosi todella hyvän perspektiivin siihen, miksi Ruotsissa on kautta aikojen ollut niin paljon enemmän klassista rautaa tien päällä. Tsekkaa pätkä leffasta täällä: http://www.youtube.com/watch?v=P8hP3lNCf0M

Kakkospäivä oli varattu straippaamiselle, josta Dynamic Duo selvisi käden käänteessä. Lasse oli noutanut paikalliseen Ica-ruokakauppaan kannetut jarrukenkämme, joten huomenna oli tiedossa jarruhommia, mutta sitä ennen päätettiin käydä Karlskogassa tsekkaamassa se mieltä kaihertava Ramber Ambassador Cross Country tyyppinen –farmari, ihan varoiksi! Lasse varoitteli, että auto saattaa olla hiukan karu, mutta myynti-ilmoitus kertoi asiallisesta kunnosta ja äskettäin asennetusta pyhästä pikkulohkosta joten päätimme ottaa riskin.

Auton omistaja napattiin matkalta kyytiin ja lämmittelykeskustelussa kävi selväksi, että hän oli pitkän linjan AMC –mies. Autolla on kuulemma juuri palattu Power Meetistä ja kaikki pelasi kuin enkeli, luottamusta herättävä laajenneilla pupilleilla tuijottava parrakas herra antoi myös ymmärtää että autoon on asennettu amc-henkinen keinonahkasistustus, stereot ym. ja se oli hyvä reissupeli. Valitettavasti koeajo ei tosin tullut kysymykseen, sillä autossa ei tällä hetkellä ollut akkua, mutta harvinainen peli se on, vain kaksi Ruotsissa!

Armeijan vanhasta varastorakennuksesta paljastui sitten aluksi hyvinkin kiiltävältä näyttävä auto, jonka sädekehä himmeni silmänräpäyksessä kun talliin saatiin valoa. Jessus mikä pyydys! Ramikka tuupattiin pihalle ja ällistyneet ostajakandidaatit kiertelivät sitä mykistyneenä. ” joo ja toi rikki mennyt takalamppukehyksen valuosa löytyy muuten nossina multa”, omistaja huomautti. Se taisikin olla ainoa suora osa koko autossa, keinonahkasisusta oli oikeasti keittiökerniä, reissua oli tehty sillä kaikki kaljat, sekä juomattomat että juodut löytyivät edelleen sisältä. Kojelauta-asennukset oli tehty sorkkaraudalla ja aitoa puuta oli ilmeisesti hankittu vanhoista omenalaatikoista. Kuin vakuudeksi auton vahvasta raggarihengestä peruutuspeilissä roikkui jalkapallon kokoinen läjä wunderbaumeja. ”Toi hinta aika kiinteä, tän arvo yli 15 k egee, mutta sanotaan kahdeksan ja siinä pysyy”. Lupasimme harkita asiaa ja totesimme jopas aika rientää, eikös meillä ollut teevesi kattilalla… me emme selvästikään kuuluneet tämän vaunun kohderyhmään.

Myyjä heitettiin takaisin ja matkan varrella erään kerrostalon pihalla ryhmämme havaitsi villin näyn: Ilmeisesti A-traktoriksi rakennettu Hanomag, kevyt kuorma-auto jossa oli lavan tilalla, taka-akselin päällä jenkkimallinen pakaste-jääkaappi, ja apumiehen paikalla lasten turvaistuin. Hersyvän naurumme keskeytti myyjä joka totesi että ”toikin on muuten myytävänä, hyvä peli ja saa ajaa ilman ajokorttia! Ramblerin akku on nyt siinä…” Niin että jos virkavalta on vienyt kortin niin aina löytyy vehje jolla pääsee nakkikioskille… Nyt äkkiä takaisin kotiin missä Karin loihti pikku iltapalaa.

Olisipahan tämäkin kokemus jäänyt näkemättä jos auton jarrut olisivat olleet kunnossa. Mikä tuuri!

Keskiviikko oli asennuspäivä, kun Tini asenteli jarruja, sain minä viimeistellä Jonnyn ’55 Chevyn kojelautaa, johon maalattu tyttö sai edellisvuonna taustalleen kuvan moottorista ja nyt viimeistelimme sen straipeilla. Tini sai ähellettyä jarrurummut irti ja joutui toteamaan että laahanneiden jarrukenkien jättämä jälki oli jokseenkin karua. Ei hitto, ei uusista jarrukengistä ole mitään hyötyä jos rummut ovat aivan soikeat. Nyt tarvittais ihme jotta jostain löytyisi rumpujen sorvaaja! Lasse seurasi sivusta keskustelua ja nyökkäili, vaihtoi pari sanaa Jonnyn kanssa ja tokaisi pian: Hei, Jonnyn kaverin Perin faijalla on sorvaamo, soitetaan sinne, ehkä rummut saisi siellä sorvattua…

Jåå-å, hän tokaisi puhelun jälkeen… - Nyt jos lähdetään niin ne ovat tunnin kuluttua sorvattu…

Kyllä kävi taas tuuri!

Heitimme itsemme levälleen nurmelle, aurinko liukui esiin tukevan pilviverhon takaa ja nautimme lämmöstä, joka oli tuskin kymmentäkään astetta Suomen lämpötiloja alhaisempi. Juuri kun uni alkoi lempeästi luppailla silmäluomea, kurvasi Lasse takaisin ja toivon kipinä uusista toimivista jarruista roihahti suorastaan liekkeihin. Takajarruletku oli jo aiemmin vaihdettu, ei muuta kuin rummut paikalleen, pyörät kiinni, auto alas tunkilta ja koeajolle. Tini oli tosin sitä mieltä, että mitäpä tuota enää ajalemaan, uudet osat paikallaan, totta kai se toimii. Huomenna lähdetään sitten Tidaholmiin katsomaan näyttelyä, käydään samalla Jokersin tallilla ja jatketaan A-Bombersien pre partyyn torstai-illaksi.

Tini saatiin kuitenkin vakuuttuneeksi koeajon tarpeellisuudesta ja pian hän kääntyi tallilta tielle ja pyyhkäisi kohta takaisin tallimme ohitse. Oliko ilme hiukan kireä…? Chevy kääntyi pian takaisin tallille ja myrtynyt ilme kasvoillaan Tini puuskahti… ei just mitään hyötyä! Jarrut haisevat selvästi, eli ottavat kiinni mutta muutoin pysähtymisessä ei mitään eroa ja itse asiassa kengät jäävät laahaamaan heti kun jarrua painaa.

Kävipä huono tuuri!

Mitäs sitten seuraavaksi? Jos jarruputkissa on paine päällä koko ajan, niin seuraavaksi ei syytä voi oikein hakea muualta kuin pääsylinteristä. Ei muuta kuin lattian alta, runkopalkin vierestä sylinteri irti, auki ja tsekataan onko jotain jumissa… Helpommin sanottu kuin tehty! Kun auton lattiaa on channeloitu 10 cm ja kaikkia mahdollisia osia muutoinkin muuteltu, niin hommaan tarvittiin sekä laikkakonetta että ultranäppäriä sormia. Laikkakonetta siksi, että lattian läpi työntyvä jarrupolkimen varsi oli pakko leikata poikki jotta sylinteri saatiin sujutettua pois paikaltaan. Varsi oli niin lujasti kiinni työsylinterin päässä että sitä ei tosiaankaan saanut irrotettua muulla tavalla. Pöydälle nostettu pääsylinteri osoittautui melkoisen kuluneeksi, mutta minkäs teet kun vastaavaa ei löydy kuin käytettynä, riittävän monta kertaa Tini oli asiaa tsekannut vuosien varrella. Mistä tähän hätään toinen sylinteri?

– Jåå-å mutta mutta… sanoi Lasse taas. – Mulla on kyllä yks hyvä kaveri Kjelle jolta olen ostanut Chevyn osia. Kyllä sillä varmaan on sellainen sylinteri. Vilkaisimme Tinin kanssa toisiamme… niinpä niin.

-Jåå mutta nyt syödään, kello on jo paljon, palautti Lasse meidät maan pinnalle. Mikäs oli syödessä, Lassen ja Karinin vanha, 1800 –luvun alussa rakennettu talo oli alunperinkin majatalo, joten tarjonta oli tyylinmukaista. Veistelimme Lasselle että sulla on kyllä kaikki täällä, mutta ei sentään saunaa!

Aamulla Lasse oli heti luurissa kiinni ja hetken päästä hän nauroi raikuvaa nauruaan. Jåå-å, kylä siellä on niitä uusia pääsylintereitä, mutta se kaveri tulee paikalle vasta iltapäivällä. Tämä tiesi taas suunnitelmien muutosta. Emme millään ehtisi Tidaholmin näyttelyyn ja vielä illaksi pre partyyn. Koska näyttely oli tärkeämpi, päätimme jättää partyn väliin ja varmistaa jarruprojektin onnistumisen ja aamupäivä vietettiin sitten hienossa ”Shake This Town” –näyttelyssä. Tuttu ruotsalainen vesisade muistutteli meitä tulevan viikonlopun riemuista kun matkalla jarrukauppaan pysähdyimme moikkaamaan muutamia suomalaisia autoja bensa-asemalla. Kake ja muut hytisivät shortseissa ja muukin porukka vaikutti melko viileältä. .. ai että suomessa oli 35 astetta. No täällä on 16 ja sataa! Mutta jarrupääsylinteri osoittautui täsmälleen oikeanlaiseksi, se oli lisäksi aivan uusi ja erittäin sopuhintainen.

Kävipä tuuri!

Kotimatkalla Lasse vihjaisi että Karinin siskon Ninnan miehellä on muuten sauna, mennään sitten sinne pesemään asennusrasvat pois, eikö vaan?

Päivä venähti melko pitkälle ennen kuin pääsimme takaisin tallille, olihan varaosan hakumatka kestänyt yli kolme tuntia. Uusi työsylinteri sopi paikalleen virheettömästi, mutta selkeä ongelma syntyi siitä, miten vain yhdellä pultilla työsylinterin päähän kiristyvä jarrupoljin pysyisi oikeassa asennossa. Aiemmin tini oli hitsannut sylinterin varteen pienen tukiknöölin, joka piti polkimen varren oikeassa asennossa niin että se liikkui vapaasti lattian läpi tulevassa reijässä, mutta knööli oli hiottava pois että vanha sylinteri saatiin ujutettua pois paikaltaan. Hitsauslaitteita ei ollut kuin naapurissa ja niitä ei saatu talliin enää siirrettyä. Tini päätti siis luottaa perinteiseen keinoon, eli voimaan, joten kiinnityspultti vedettiin apinan raivolla kiinni niin tiukasti kuin se auton alla maatessa on mahdollista. Illan pimetessä suoritettu koeajo tuotti tyydyttävän lopputuloksen ja päätimme että perjantaina aamulla katsotaan vielä säätiedotus ennen kuin suunnataan auton keula kohti länsirannikon Uddevallaa, jonka kautta kotimatka Tukholmaan olisi ollut 600 km.

No niin, nyt lähdetään saunaan! Ilmoitti Lasse iloisesti, kello tosin viipotti jo kymmenen nurkilla, mutta eihän sitä nyt hyvää tarjousta voi käyttämättä jättää. Suuntasimme pimeydessä kohti järvialueita ja pian löysimme itsemme kävelemästä umpipimeässä metsässä, jossa ainoastaan tuulen pauhu ja puhelimesta lähtevä valo ohjasi meitä eteenpäin. Edessäpäin loiskahteli selvästi järvi ja kohta näimme valon kajastusta, järven pinta oli vaahtopäinä ja noin kahden askeleen päässä rannasta nökötti pieni vajarakennus jota valaisivat pienet lyhdyt. Karinin siskonmies Erik moikkasi iloisesti ja jatkoi että heittäkää vaatteet siitä ovesta sisään. Oven takaa ei löytynytkään pukuhuonetta vaan pieni kaappi, joka oli täynnä kalastusvehkeitä. Ripustimme paidat ja housut Evinruden päälle, poksautimme oluset auki ja liityimme iloiseen seuraan, Erikin sauna oli ehdottomasti pienimpiä rantasaunoja tähän mennessä, itse asiassa se oli oikeasti vaja, joka oli tarkoitettu verkkojen kuivattamiseen. Kuivatusvälineenä oli reima puukiuas, josta lähti todella makoisat löylyt ja pesutupa oli suurin jossa olen ollut. Nimittäin järvi… Tunnelma oli todella mieleenpainuva; vinkuva tuuli, pieni sadevihma, lämmin sauna ja viileä olut.

Olipa saunojen sauna, täydellinen ilta raskaan päivän päätteeksi. Kävipä tuuri että nähtiin tämäkin setti!

Vain yhden senttimetrin tähden osa 1

This is a story of a test drive to Sweden in a full custom. Unfortunately it is so long that at this time I am writing it in Finnish only...
Kiinnostava tarina syntyy vaikkapa yllättävistä tapahtumista ja hauskoista ihmisistä.

Dynamic duo muodostui Tinistä, toijalalaisesta customautorakentajasta, kustom kulttuurin kovaa ydintä edustavasta pinstraipparista ja Peksusta, toisesta pitkän koulun straipparista. Kohteena oli Ruotsinmaa ja tehtävänä tuottaa mielihyvää itselleen sekä maalata raitoja parissa tapahtumassa ja eräässä yksityistallissa. Tunnelma oli odottava, jännittynyt ja ehdottoman korkealla kun Tinin vuosikausia työn alla ollut full custom-Chevy perjantaiaamuna lipui pihallemme. Tiedossa oli, että auton kaasutin tuotti ongelmia, bensa tuntui höyrystyvän hitaassa ajossa ja käynnistyminen oli hiukan hankalaa. Myös jarruja pitäisi vielä hiukan säätää, mutta sen voi tehdä myös tien päällä joten hurtti huumori lensi kun kaksipaikkaiseen takaluukuttomaan autoon kasattiin lisää tavaraa. Täyttähän siellä oli, pitäisikö vara-bensakanisterit jättää kotiin jotta saisimme kaikki mukaan?

Kaunis auringonpaiste kesän hehkeässä helteessä saatteli duon matkaan kohti Turun satamaa ja ruotsinlaivaa. Ensin tsekataan Maarianhaminan cruising ja sitten lasketellaan kaikessa rauhassa sunnuntailaivalla Tukholmaan jossa odottaa ensimmäinen sovittu keikka. Tiistaina ajellaan sitten kohti Örebron takaa löytyvää Åtorpia, jossa retken pääkohde, Lasse Mäenpään uusi customauto odottaa maalareitaan. Loppuviikosta jatketaan eteenpäin kohti länsirannikon Uddevallaa ja Backamossa järjestettävää A-bombers Old Style weekendiä. Välissä käydään vielä tsekkaamassa Tidaholmissa järjestettävä näyttely ”Shake This Town”, jossa on esillä muutama maalaukseni.

Aamun lämpötila lähenteli jo kahtakymmentä viittä, Chevrolet antoi hiukan viitettä siitä, että alkaa muuten olla lämmintä… mutta kun Ahvenanmaan suuntaan vievässä jonossa vilahteli choppattuja Deuceja ja ärjähteleviä muskeliautoja, oli tunnelma sen verran korkealla että jonoon oli hienoa pysähtyä, vaikka pienellä riskillä toki… No antaa vaan jäähtyä rauhassa, pukataan autoa jonossa niin ei tarvitse turhaan rassata. Damn! jarrut laahaa, ei saa työnnettyä! Autot liikkuvat Chevyn edestä kohti porttia ja laivaa, mutta hermo pitää… ei vielä… annetaan jäähtyä vaan. Lopulta on kuitenkin startattava ja lähdettävä ryömimään eteenpäin. Njnnjnnjnn… mitään ei tapahdu! Startti veivaa ja veivaa, ei mitään!

Jono katoaa portista sisään ja yksinäinen custom nököttää paikallaan. Nopeiden päätösten aika… ei hitto, ei voi tällä voi lähteä, vika ei tule tästä vähenemään! Toteamme tyynesti että parasta vaan käydä kuittaamassa liput pois ja hakea siviiliauto jolla jatketaan iltalaivalle.

Nyt naurattaa, Sinkkosen tallilla paketti saatiin taas kuntoon.

Auto oli nyt jäähtynyt ja räjähti käyntiin kertalaakista. Puhelu hovikorjaaja Sinkkoselle, jos vaikka vika löytyisi. Ja löytyihän se… kun sytytyksen säätöä haettiin, kiristi Tini jakajan rungon mutta jostain syystä se vaan ei pysynyt paikallaan. Ilmeni, että kiinnityspanta oli väärässä kohdassa, kun moottori kävi, kohosi jakaja ylöspäin hahlossaan, kärkiväli muuttui ja auto toimi jotenkuten. Kun moottori sammui, laskeutui jakaja paikalleen ja kärkiväli oli niin pielessä, että auto ei enää käynnistynyt ennen kuin jäähtyneenä. Panta kiristettiin ja sen jälkeen Seevu käynnistyi taas moitteetta. Ei muuta kuin laivaan! tosin seuraava paatti lähti Helsingistä ja olisi Ahvenanmaalla joskus aamuyöllä. Ei sinne jaksa yöllä jäädä, mennään suoraan Tukholmaan!

Kävipä tuuri että vika löytyi ja matkaan päästiin. Olisihan se ollut noloa mennä siviiliautolla custom-tapahtumaan.

Tukholmassa oltaisiin sitten lauantai-aamulla ja siitähän pääsi mukavasti vaikka Hot Rod Reunioniin Malmbyhyn. Tukholmaan sovittu straippausreissu piti myös muuttaa alkuperäistä aikaisemmaksi, mutta mitäs kun puhelimet toimii. Iloisessa seurassa laivamatka sujui leppoisasti mutta Lauantaiaamu valkeni harmaana, shortsit vaikuttivat suoraan sanoen hiukan yliammutuilta. Olisihan se pitänyt muistaa… Ruotsissa sataa aina!

Laiva saapui satamaan yhdeksän jälkeen ja siitä huitaisee runsaassa tunnissa Malmbyhyn. Meillä olisi siis hyvin aikaa rakentaa tapahtumaan pieni maalausosasto. Tosin matkalla pitäisi kyllä säätää jarruja, ne tuntuvat laahaavaan ja pito on suoraan sanoen olematon. Tini seisoi koko vartalollaan polkimen päällä ennen kuin auton vauhti alkoi hidastua, mutta silloinkin koko lailla maltillisesti. Ennen Södertäljeä todettiin, että nyt haetaan vähän evästä ja samalla tsekataan jarrut. Viime hetkellä, sillä kun vauhti hidastui moottoritieltä, kuului selvää jarrun kitinää ja tuoksu muistutti savustusuunin hajua. Jarrurummut hehkuivat lämmöstä ja musta jarrupöly muutti Tinin ihonvärin kun hän korkkasi Studebakerista peräisin olevat takakapselit auki. Tunnin odottelun jälkeen rummut irtosivat ja kengät oli säädettävä niin kauas rummuista kuin mahdollista, jotta matka jatkuisi.

Mikä tuuri ettei satanut!

Radalle takaisin, kello tosin näytti jo puolta päivää, joten suunnitelmia pitäisi ehkä vielä säätää. Moottoritie oli kuuma mutta ruuhkaa oli aika lailla, jopa niin että lopulta matka pysähtyi. Jono jatkui kilometrejä edessämme… ei voi olla totta! Ikinä ei motarilla ei Ruotsissa ole ollut tällaista ryysistä! Eurooppalaiseen malliin kansa siirtyi tien kaiteelle polttelemaan ja juttelemaan puhelimeen, ei siis mitään tehtävissä. Parikymmentä minuuttia odoteltuamme jono nytkähti taas liikkeelle, mikä kaaos, nyt täytyy kiirehtiä että päästään edes jossain vaiheessa Reunioniin!

Tie vilisti allamme ja Strängnäsin risteys alkoi jo häämöttää edessämme kun Tini heittäytyi jarrun päälle koko vartalollaan. …tana, pölykapseli…loikottaa tossa vieressä, pakko pysähtyä, viiskolmosen Stuidun kapseita ei saa mistään! Vajaan kilometrin päässä auto lopulta pysähtyi ja syöksyimme moottoritien reunaa pitkin silmät viiruna yrittäen bongata onnetonta lentävää lautasta. Ohiajavat rekka-autot pöllyttivät rasvaletin tuhannen solmuun mutta lopulta kapseli löytyi vastapuoleiselta kaistalta ja oikeasti lähes virheettömässä kunnossa, mikä tuuri! Nyt äkkiä matkaan, ei enää kuin kymmenen kilometriä!

Reunionin jono mateli hissukseen ja vaadittiin hiukan röyhkeyttä, jotta alueelle ylipäätään selvittiin. Aamupäivän sijaan tosin kello vilisti jo kolmea, joten maalausprojektit saisivat kyllä jäädä tähän. Keli oli muuttunut matkan varrella todella harmaaksi ja nyt shortseissa oli jo aika viileää. Sade alkoi neljän jälkeen.

 Projekti meni kyllä hiukan nyt pieleen, mutta nähtiinpä hieno tapahtuma ja nyt ollaan jo aika sinut autonkin kanssa. Lasinpyyhkijät? Eihän sellaisia tarvinnut ajatellakaan kotona.

Seuraava kohde on nyt Tukholma, jossa Von Svenin kanssa on sovittu treffit joten ei muuta kuin matkaan. Huomenna olisi sitten straipattava tukholmassa uusi kohde. Vesisade piti jarrut viileänä ja matka sujui hienosti. Varsinkin kun sivuikkunat veivattiin auki, pääsi vaihdelaatikosta nouseva lämpö lämmittämään ohjaamoa ( lattiassahan oli laatikon kohdalla metri kertaa metrin kokoinen reikä jota peitti vain räsymatto) ja tuulilasi pysyi läpinäkyvänä. Kyynärpää tosin kastui, koska kukapa sivuikkunaa pitäisi auki ilman että luu roikkuisi ulkona?!

Tukholman ilta pimeni nopeasti ja liikenne puuroutui mitä lähemmäs päästiin kaupungin rajaa. Puikkelehdimme katutöiden rajoittamia shikaaneja tasaista kahdeksankympin vauhtia muun liikenteen kanssa, toivoen että kukaan hönö ei tekisi äkkijarrutuksia. Kungens Kurvan jälkeen tapahtui odottamattomia…auto yskähti, vauhti hiipui ja huolestuneen näköinen Tini käänsi keulan kohti moottoritien reunaa, jota kaide rajasi. Auto hiljeni ja pysyi hiljaisena vaikka startti pyöritti vanhaa matkalaukkumoottoria raivon vallassa. MITÄ HITTOA NYT!? Ei voi olla bensa, ollaan ajettu vasta kaksi ja puolisataa kilsaa!

Sade piiskasi tuulilasia, ohijyrisevät rekat höyläsivät kyynärpäätä ja kaksi rasvapäätä heilui customin kabiinissa, jonka lasit alkoivat hiljalleen höyrystyä. Ikuisuuden kestäneen muutaman minuutin aikana kaikki mahdollisuudet vikaan ynnä mahdollisuus työntää auto pois tieltä tulivat punnituiksi. Tota… bensamittari näyttää kyllä nollaa. Voisko se kuitenkin olla… Varakanisteri oli pakattu tietysti sinne kaikkein syvimmälle, autossa ei siis ollut takaluukkua vaan kaikki tavarat oli kaivettava kallistetun selkänojan yli esiin. Ylimääräisiä tavaroita ei tietenkään voinut sijoittaa auton viereen, koska latvialaiset rekat olisivat silmänräpäyksessä keränneet ne puskurinsa koristeeksi. Jotenkin bensatankkiin saatiin kuitenkin sujutettua muutama litra menovettä, kahvikupillinen vielä kaasariin ja uusi yritys. Sehän lähtee!

Kävipä tuuri ettei jätetty varakannua kotiin!

Kaupungissa treffasimme sitten VonSvenin jonka luokse päästiin yöksi huilaamaan ja kuivattelemaan vaatteita. Rauhallinen ilta muuttui kuitenkin hiukan hätäisemmäksi kun joku sai idean käydä tarkastamassa Tukholman Tiki Room -kuppilan. Kaikki hyvin niin kauan kunnes havaittiin, että se harvakseen kulkeva juna, johon tähtäsimme, tulikin viisi minuuttia aiottua varhaisemmin. Sven on sutjakka ja jäntevä nuori mies, jolle puolen kilometrin juoksu vesisateessa oli leikkiä, mutta allekirjoittaneen vuodet alkoivat todella painaa viimeisen sadan metrin aikana ja Tinilläkään ei ollut herkkua, kun ankkuriketjun painoinen lompakkoketju hakkasi kyljen mustaksi ja viestitti kilinällään että täältä tulee nyt tulee miäs eikä marjanpoimija. Laiturialueen portit olivat kuin sadan metrin aidat, kun loikimme turvamiehiä väistellen pendeltågiin mutta ehdittiinpähän. Vaivan kruunasivat erinomaiset Tiki-drinkit ja ilta päätyi kerrassaan mukavissa merkeissä.

Kävipä tuuri että Sven keksi näin hienon baarin meille!

Sunnuntaina ohjelmassa oli aiemmin sovittu Johanin upean kustomauton straippaus. Seikkailumme oli muuttanut aika dramaattisesti myös hänen aikataulujaan, sillä vaikka auto olikin Tukholmassa, asui rakentaja itse Oolannissa, josta on sitten rapeat neljä ja puoli tuntia ajomatkaa. Äärimmäisen upean customauton maalaus oli jo tehty, maalari oli halunnut väkisin straipata auton scallopit, mutta lopputulos oli kohteliaasti sanottuna epäonnistunut. Raidat oli jätetty lakan alle ja tehtävänämme oli maalata uusi raita tuon vapisevan viivan päälle. Homma vaati yllättävän paljon työtä, ja lasku tuntui hiukan rasvaiselta, mutta sanottu mitä sanottu. Johan ei sen sijaan sanonut mitään, katseli vaan kun jatkoimme hommia. Kun paketti oli kasassa, kaiveli hän taskuaan ja pelätyn narinan sijaan löi yhden ylimääräisen nelinumeroisen setelin vielä päälle ja jatkoi empimättä että ”ei kai teillä niin kiire ole ettette lounasta ehtisi nauttia”? Paksu tanskalainen pihvi vatsassa pullottaen jatkoimme lopulta kohti seuraavaa kohdettamme, Eskilstunaa ja Kepun ystävällistä majapaikkaa.

Kävipä tuuri että päästiin maalaamaan noin upeaa autoa!

tarina jatkuu...