Perjantai-aamu ja totuuden hetki. Säätiedotus näytti erittäin epävakaista keliä länsirannikolle ja Uddevallaan. Heittelimme mielessämme arpakuutiota, jos jarrut hiertävät edelleen ja jatkamme tästä parisataa kilometriä poispäin vielä Tukholmasta, saattaa onni jossain vaiheessa kääntää meille selkänsä. Itärannikolle taas oli jo saapumassa Suomesta tuleva korkeapaine, ehkä olisi sittenkin viisaampaa lähteä Rat Fink Reunioniin, joka poikkeuksellisesti oli samana viikonloppuna A-bombersien kanssa. Sieltä ei olisi Tukholmaan kuin parisataa kilometriä jos ongelmat kasaantuisivat vielä uudestaan. Näin siis päätettiin, rutistettiin loppuhalaukset sekä kiitokset ja polkaistiin matkaan.
Muutaman kilometrin ajon jälkeen mutkaista tietä Tinin oli jarruteltava hiukan reippaammin alamäessä. ” Ei saata…. jarrut ei toimi ollenkaan” hän huudahti! Ohjaamo täyttyi käsistä kun Chevroletin ohjauspyörää, vaihdekeppiä, kiemurtelevaa tietä ja ojarumpua hallinnoiva ralligeeneissä muhinut suomipoika onnistui viime hetkellä pelastamaan pian uhkaavaksi kääntyvän tilanteen. Polkimen kiristyspultti ei sittenkään pitänyt ja polkimen varsi nojasi lattiassa olevan aukon reunaan eikä liikkunut milliäkään. Tini onnistui kuitenkin asettelemaan villisti heiluvan polkimen sellaiseen asentoon että se liikkui aukossaan ja auto saatiin pysähtymään. Nyt kyllä…! ” Yritin lohdutella: ”Hei, ei hätä ole tämänkaltainen, mulla taitaa olla tossa muutaman kymmenen kilometrin päässä kaveri, Peter, jolla on varmaan hitsauslaitteet. Jos saatais tehtyä se tukiknööli joka pitäisi polkimen taas paikallaan” ehdotin ja ryhdyin naputtelemaan kännykkää.
Ja mikä onni, Peter vastasi pian puhelimeen ilahtuneena ja toivotti tervetulleeksi, tosin hänen hitsauslaitteena oli just nyt lainassa, mutta lähellä olevalla tuttavalla olisi täydellinen talli. Tulkaa ihmeessä, saatte nähdä hänen uuden jukebox-kokoelmansa! Puolen tunnin matka Peterin luo oli kuitenkin tuomittu pitemmäksi sillä jo jonkin aikaa vaivannut kalasavustamon haju alkoi häiritä jo paatuneempaakin kalamiestä ja meidän oli pakko pysäyttää auto metsätaipaleella. Auto kirskahti pysähdyksiin ja heilautimme itsemme pihalle, mitä hittoa, tällä kertaa syyllinen ei ollutkaan takajarru vaan etuvanteen alta pukkasi paksua valkoista savua! Hämmästyneiden seikkailijoiden olkapäät valahtivat alas, pirskatti, kuinka-miten?! Kaivoimme takapenkin takaa retkituolit ja lysähdimme auton viereen katselemaan hiljalleen lämmöstä naksahtelevaa rumpua ja odottelemaan sen jäähtymistä. Käsittämätöntä, ongelma oli siirtynyt etujarruun, ei auttaisi muu kuin säätää kenkiä hiukan ulospäin rummuista, että hankaus saataisiin loppumaan.
 |
| Nyt savu nousi etujarruista... |
Matka jatkui taas tutussa vesisateessa ja Peterin ranchi löytyi helposti. Hän on aina touhunnut autojen ja jukeboksien kanssa ja täysin sisustetun tallin sisältä löytyi upea kokoelma toinen toistaan hienompia 50-luvun jukebokseja. Käsittämätön kokoelma sai onnettomat kustom-äijät puolisekaisinksi ja aika menetti merkityksensä aarreluolan ääressä. Jukeboksien entisöinti muistuttaa jollain tavalla autojen entisöintiä, laitteissa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, kromia ja hienoja materiaaleja. N.O.S –osia metsästetään ja uustuotantoakin löytyy yllin kyllin. Customauton sisustukseen löytyi monta kiinnostavaa materiaalivaihtoehtoa…
Mikä onni, tätäkään ei olisi nähty, jos auto olisi toiminut moitteetta!
 |
| Aito Rock-Ola 40-luvun lopulta alkoi jo hiukan naurattamaan. Tällaisia ei tule enää vastaan kuin kuvissa! |
 |
| Jukeboksien entisöintiin löytyy vaikka minkälaisia hot rod-harakkaa kiinnostavia materiaaleja! |
Mutta seuraavaksi suuntasimme kohti Örebron takametsiä, menninkäisten ja pihatonttujen vilistäessä naavan verhoamien ikikuusten siimeksessä saavuimme lopulta valtavalle aukealle, jota siivutti valkoisten hevosaitausten sinfonia. Käsittämättömän suuren tallin kyljessä luki Von Wachenfeldt’s Ranch ja viereisessä tallissa Von Wachenfeldt’s Performace. Von oli oikeasti Von ja hän oli erittäin avulias ja ystävällinen. Kun tallista löytyi vielä hieno Shoebox-Ford kustom sekä ’36 Ford coupe hemi-moottorilla, oli yhteisymmärrys saumaton. Wachenfeld oli rakentanut kolmekutoseen Mazdan ruiskuista uuden setin hemin päälle, laatikko oli kuusilovinen manuaali ja sitä rataa… Chevymme nostettiin ylös ja Tini heppasi jarrupolkimen takaisin paikalleen niin että nyt se pysyi.
 |
| Von Wachenfeldt's Racing oli täysin varustettu kotitalli. |
 |
| Wanchenfeldtin kolmekutosen konehuoneessa majailee 394 Hemi, johon on itse rakennettu ruisku purkamalla muutama mazdan moottori, valamalla imusarja ja kehittämällä elektroniikka vielä päälle! |
 |
| Tossa on miggi, ole hyvä vaan... |
Mikä käsittämätön paikka, onni että törmättiin tänne!
Nyt paketti oli niin kasassa kuin se koskaan tällä reissulla voisi olla. Jarrut oli rakennettu niin moneen kertaan että siellä ei kerta kaikkiaan voi olla enää mitään vikaa. Suuntasimme takaisin kohti itää menevää moottoritietä, mutta tie oli poikki jonkin suuren urheilutapahtuman vuoksi ja jouduimme kiemurtelemaan ja jarruttelemaan aika lailla. Jarrut ottivat vieläkin melko kehnosti kiinni, mutta eivät jääneet laahaamaan ja lopulta olimme moottoritiellä. Pääsimme vihdoin oikomaan koipia ja mailit alkoivat vilistää allamme. Joko vihdoinkin…?
Edessämme kiemurteli perävaunun kanssa henkilöauto, joka vaati yllättäen nopeaa vauhdin hillintää ja sen jälkeen Tinin kulmakarvat alkoivat taas kiristyä. Pälyilin vaivihkaa kuljettajaamme joka pian heitti ohjauspyörän oikealle ja pois moottoritieltä. Pakko pysähtyä, nyt jarrut laahavat oikein kunnolla! Tuttu savustamon haju, mutta yllättäen tällä kertaa taas takaa! Eihän tässä ole järjen hiventä, välillä takaa, välillä edestä. Onko putkissa joku roska joka kiertelee paikasta toiseen? Nojailimme murtuneina kustomin etulokasuojaan, tätä ei kyllä enää kauaa jaksa.
Pellon reunassa nökötti yksinäinen pizzabaari ja pari venäläistä rekkaa. Moottoritieltä kantautuva autojen ääni ilkkui tien vieressä autoon nojaaville matkaajille, potkimme pois heitettyjä hampurilaispusseja, jotka muuttivat tienposket punakeltaisiksi. Katsoimme toisiamme, yhteisymmärrys oli ilmeinen. - Kotiin ja nopeasti!
Otin puhelun laivayhtiöön, haluamme liput Kapellskäristä Ahvenanmaalle, Tukholma on poissuljettu sillä kaupunkiin ei näillä jarruilla lähdetä. Yllättäen liput löytyivät, lähtöön aikaa kolme tuntia ja matkaa 240 kilometriä. Ei siis sekuntiakaan hukattavaksi! Jarrut jäähtyivät ja syöksyimme matkaan, tällä kertaa lähinnä moottorijarrutusta käyttäen. Onneksi reitti kulki pääosin moottoritietä ja jarruun ei tarvinnut paljoa koskea ennen kuin loppumatkasta kun tie kapeni lähempänä Kapellskäriä. Matkaa oli enää kymmenen kilometriä, aikaa niukasti ja Tini oli erittäin huolestuneen näköinen. Nyt ei päästetä vauhtia laskemaan, muuten ei vanha kutonen jaksa enää vetää autoa eteenpäin! Syöksyimme sivuluisussa Kapelskärin autolaiturille, jarrut savusivat ja kuumana käyvä moottori suhisi ja sihisi kuin muinainen dinosaurus. Ympärillämme siisteissä jonoissa seisovissa sitymaastureissa pikku talttahampaat kyselivät vanhemmiltaan että mikä tuo valas on äiti ja häkeltyneet äidit veivasivat kiireellä autojen ikkunoita kiinni. Tini nojaili viilipyttynä kustomin lokasuojaan, osoittaen selkeästi että normipäivä tämänkaltaiselle autolle.
Syöksyin kassalle ja törkkäsin liput kassaneidille. Huh, lopultakin perillä, tästä auto saadaan laivaan vaikka väkisin! Neiti katsoi lippuja ja tuumi että tähän aiemmin ostettuun lippuun on maksettava lisää. No problemo, tokaisin ja löin nipun kruunuja tytön käteen. ”Tämä on kylläkin valitettavasti ostettu euroilla tämä lippu, teidän on maksettava myös euroilla”. Keräsin kulmakarvojani takaraivoltani ja osoitin kysyvän katseen neitiin, ”kuinka niin, sama kai se on millä rahalla sen maksaa kunhan maksun arvo stemmaa, kuten aina ennenkin satamassa maksettaessa?” ” Valitettavasti”… neiti jatkoi. No hitto, tossa on luottokortti, ota sieltä! ” Ei sekään oikein nyt käy, kun täällä ruotsissa maksun arvo maksetaan kruunuissa”… Keräsin itseni ja ilmoitin koko arvovallallani että nyt on kuulkaa neiti asia sillä tavalla että minä en ole kiinnostunut pätkän vertaa siitä, missä valuutassa asia hoidetaan. Tuossa on kruunuja niin paljon että varmasti riittää ja lippu tänne! Neidin suojakilpi alkoi hiukan rakoilla, kestohymy kuoli poskille ja hän pyysi odottamaan pienen puhelun verran. Ehkä kopin vieressä puhiseva ilkeä kustomauto sai virkailijan vakuuttuneeksi, että emme antaisi periksi ja lopulta lupa rahan vastaanottamiseksi heltisi.
Tekstiviesti kotiin: ”Onni hymyilee taas! Kohta laivassa, huomenna kotona. Homma hallussa”.
Lyhyt laivamatka Kapelskäristä Maarianhaminaan sujui melkoisessa tuulessa, perille päästiin illalla puoli kahdentoista aikoihin. Seuraava laiva lähtisi saaren toiselta reunalta puoli neljän aikoihin aamuyöllä. Aikaa oli reilusti ja Maarianhaminassa täysi juhla päällä sillä kaupungissa oli menossa perinteinen kesäfestari. Koska olimme taas Suomessa, oli kelikin muuttunut hienoksi ja värikäs juhla nosti mielialan taas entiselle paikalleen.
Olipa onni että päästiin kuitenkin näkemään tämäkin kaupunki!
Tähtikirkas taivas valaisi matkaamme kohti Långnäsin satamaa, jonne pääsimme hyvissä ajoin, jopa niin että ehdimme kertaalleen pysähtyä portin eteen kun bensa loppui. Laiturilla oli aikaa vetää itsensä pitkäkseen kustomin ahtaassa ohjaamossa ja yrittää pientä torkkua. Tukholmaan menevä laiva imi laiturin tyhjäksi ja saimme huilia yksin laiturilla. Kahden jälkeen laiturille alkoi valua uutta ryhmää, pyöräilijä ja vaasalainen pikkubussi täynnä iloista nuorta porukkaa, ilmeisesti jokin tanssibändi matkalla takaisin Suomeen. Laivamme keikkui pikku hiljaa kohti laituria ja ryhdyimme sovittelemaan tanssilattiakravattia ja nailonpaitaa päällemme.
Ikkunan koputettiin. Virkailija puhui jotain, mutta emme saaneet selvää puheesta. Ovi auki…” laiva ei pysähdy tänään laituriin, liian kova tuuli. Voitte lunastaa rahanne takaisin toimistosta”. Häh?!
Ilmoitusluonteisesti kuitattu viesti ei ensin avautunut meille. Mitä tämä tarkoittaa, jäämme tänne vai? Tajusimme lopulta liittyä muiden äimistyneiden matkustajien jonoon. Virkailija ilmoittaa seuraavan laivan lähtevän vuorokauden kuluttua, mutta sekin on täynnä. Jonoon voi ilmoittautua, mutta voi olla että seuraavakaan alus ei pysähdy tässä. Heittäydymme viereiselle Siljan kopille, missä virolainen matkailuauton omistaja yrittää käsipelillä selvittää tilannetta. Vihdoin virkailija vapautuu, mutta hänkin ilmoittaa suorasanaisesti, että seuraava paatti menee vuorokauden kuluttua ja siinä on niin pitkä jono että ei kannata edes yrittää. Mitä nyt tehdään… sormet tanssivat kännykän nappuloilla ja kotiin lähtee viesti. Kello on neljä ja mitään ei ole tehtävissä. Kotona webbi laulaa ja hakee vapaita laivapaikkoja, mutta tulos on vesiperä.
Nyt ei ole enää kivaa!
Palaan takaisin Vikingin kopille ja yritän vielä viimeistä keinoa, ”onko ylipäätään mitään laivaa, joka lähtee tältä saamarin saarelta ja menee mantereelle?” Jaa-a, illalla puoli kahdentoista aikaan menee kyllä Helsinkiin laiva ja siinä on tilaa”. Äkkiä liput tänne! Työnnän loput vaivalla ansaitut kruunut luukusta sisään ja saan anteeksipyyntöjen kera liput käteeni. Että vajaa vuorokausi enää, ei sen enempää. Tietenkin loppusuoralla on vielä edessä on piinaava matka Helsingin Katajanokalta ulos kaupungista, mutta onpahan ainakin lippu kädessä ja Maarianhaminaan laiva pysähtyy vaikka hiukan tuuliskelisikin.
 |
| Auringon nousun aikaan Maarianhaminan satamassa... mitäs kivaa tehtäis? |
Ajoimme aamuyön tunteina pikku hiljaa takaisin päin, pohdimme mitä mahtoi tehdä se pyöräilijä ja miten kävi taksilla Vaasaan menevälle bändille. Maarianhaminan suunnalla vastaan alkoi hoippua illan riennoista palaavia juhlijoita mutta muuten kaupunki oli autio. Parkkeerasimme auton keskustan laitamille ja vedimme meksiko -viltit päällemme. Ahh, nyt nukutaan ja katsotaan miltä maailma näyttää aamulla. Aamu-usvaisin silmin, kulmaraudan notkeudella vääntäydyimme ulos autosta muutaman tunnin kuluttua. Aamupalalle ja sen jälkeen satamaan. Tiesimme että myös Turun laiva menee Maarianhaminasta kahden jälkeen iltapäivällä ja tuuppasimme itsemme valmiiksi jonoon, jos niitä ylijäämälippuja olisi kuitenkin tarjolla! Ensimmäistä kertaa paluureissullamme tapasimme täyspäisen virkailijan, joka ymmärsi heti tilanteemme ja sanoi soittavansa Tukholmaan, jos autoja voisi pakata vielä hiukan tiukempaan, että saataisiin tämä porukka mukaan.
Toivon kipinä elää!
 |
| Raastava odotus, päästäänkö laivaan vai ei. Takana bändi, joka oli matkalla taksibussilla takasin Vaasaan. |
Laituri alkoi täyttyä autoista, jonot kiemurtelivat kahteen suuntaan ja muutamia eilisiltaisia autojakin alkoi näkyä. Olimme kyllä jonossa, mutta auton ikkunassa oleva lappu ilkkui näkyvästi, että tämä auto ei olekaan ensimmäinen vaan vasta varajonossa… Rytmiryhmän bändibussi parkkeerasi peräämme, mölinä oli hiljennyt ja yllättäen sieltä löytyi jopa saman alan miehiä, Aitoahon Tuukka tunnisti ryhmämme ja tarinoi pitkään straippauksesta. Myös eilinen pyöräilijä rullasi paikalle, matkaa satamien välillä oli yli 30 kilometriä, olikohan hän ajanut sen yöllä Maarianhaminaan? Lumottu laivamme saapui paikalle ja autot alkoivat siirtyä sisään. Ahtaajakaveri ohjaili autoja ja yllättäen hän osoitti perässämme olevaa bussia, se pääsisi nyt sisään. Mitä hittoa, me oltiin ensin täällä! Kämmenet hikisinä odottelimme käskyä, ahtaaja huitoi autoja sisään mutta me vain makasimme paikalla. Lopulta miehen taivainen käsi osoitti meitä, ”olkaa hyvä”… olisin voinut vannoa että kaveri hymyili meille hiukan ilkikurisesti! Nyt olimme oikeasti laivassa, eikä mikään voisi estää perillepääsyä, eihän tämä nyt mikään Estonia ole!
 |
| Ihan oikeasti, laivassa! |
Toden totta, illalla olimme kotona ja seuraavana aamupäivänä saapui Tiniltä tekstiviesti: ” Loppu”, mikä oli sovittu merkki siitä että hän on kotona.
Vain yhden senttimetrin tähden?
Seuraavalla viikolla Tini soitti ja kertoi suuren uutisen, syy oli löytynyt. Jarruputket oli puhdistettu ja koko järjestelmä läpikäyty, mutta mikään ei ollut auttanut. Kevyessä kiukunpuuskassa hän laikkasi koko lattian auki pääsylinterin päältä ja kun palanen irtosi paikaltaan, lonksahti jarrupoljin sentin ylöspäin. Lattia oli siis painanut polkimen alaosaa sentin verran alaspäin niin, että jarru laahasi päällä koko ajan. Ongelmaa oli täysin mahdotonta havaita ennen tätä viimeistä toimenpidettä.
Olipa onni että se lopulta löytyi!
