Vain yhden senttimetrin tähden. Osa 3, kitkerä loppumatka.

This is third part of the story about two stripers driving in Sweden with a full custom, again in Finnish, sorry!

Perjantai-aamu ja totuuden hetki. Säätiedotus näytti erittäin epävakaista keliä länsirannikolle ja Uddevallaan. Heittelimme mielessämme arpakuutiota, jos jarrut hiertävät edelleen ja jatkamme tästä parisataa kilometriä poispäin vielä Tukholmasta, saattaa onni jossain vaiheessa kääntää meille selkänsä. Itärannikolle taas oli jo saapumassa Suomesta tuleva korkeapaine, ehkä olisi sittenkin viisaampaa lähteä Rat Fink Reunioniin, joka poikkeuksellisesti oli samana viikonloppuna A-bombersien kanssa. Sieltä ei olisi Tukholmaan kuin parisataa kilometriä jos ongelmat kasaantuisivat vielä uudestaan. Näin siis päätettiin, rutistettiin loppuhalaukset sekä kiitokset ja polkaistiin matkaan.


Muutaman kilometrin ajon jälkeen mutkaista tietä Tinin oli jarruteltava hiukan reippaammin alamäessä. ” Ei saata…. jarrut ei toimi ollenkaan” hän huudahti! Ohjaamo täyttyi käsistä kun Chevroletin ohjauspyörää, vaihdekeppiä, kiemurtelevaa tietä ja ojarumpua hallinnoiva ralligeeneissä muhinut suomipoika onnistui viime hetkellä pelastamaan pian uhkaavaksi kääntyvän tilanteen. Polkimen kiristyspultti ei sittenkään pitänyt ja polkimen varsi nojasi lattiassa olevan aukon reunaan eikä liikkunut milliäkään. Tini onnistui kuitenkin asettelemaan villisti heiluvan polkimen sellaiseen asentoon että se liikkui aukossaan ja auto saatiin pysähtymään. Nyt kyllä…! ” Yritin lohdutella: ”Hei, ei hätä ole tämänkaltainen, mulla taitaa olla tossa muutaman kymmenen kilometrin päässä kaveri, Peter, jolla on varmaan hitsauslaitteet. Jos saatais tehtyä se tukiknööli joka pitäisi polkimen taas paikallaan” ehdotin ja ryhdyin naputtelemaan kännykkää.

Ja mikä onni, Peter vastasi pian puhelimeen ilahtuneena ja toivotti tervetulleeksi, tosin hänen hitsauslaitteena oli just nyt lainassa, mutta lähellä olevalla tuttavalla olisi täydellinen talli. Tulkaa ihmeessä, saatte nähdä hänen uuden jukebox-kokoelmansa! Puolen tunnin matka Peterin luo oli kuitenkin tuomittu pitemmäksi sillä jo jonkin aikaa vaivannut kalasavustamon haju alkoi häiritä jo paatuneempaakin kalamiestä ja meidän oli pakko pysäyttää auto metsätaipaleella. Auto kirskahti pysähdyksiin ja heilautimme itsemme pihalle, mitä hittoa, tällä kertaa syyllinen ei ollutkaan takajarru vaan etuvanteen alta pukkasi paksua valkoista savua! Hämmästyneiden seikkailijoiden olkapäät valahtivat alas, pirskatti, kuinka-miten?! Kaivoimme takapenkin takaa retkituolit ja lysähdimme auton viereen katselemaan hiljalleen lämmöstä naksahtelevaa rumpua ja odottelemaan sen jäähtymistä. Käsittämätöntä, ongelma oli siirtynyt etujarruun, ei auttaisi muu kuin säätää kenkiä hiukan ulospäin rummuista, että hankaus saataisiin loppumaan.



Nyt savu nousi etujarruista...

 





Matka jatkui taas tutussa vesisateessa ja Peterin ranchi löytyi helposti. Hän on aina touhunnut autojen ja jukeboksien kanssa ja täysin sisustetun tallin sisältä löytyi upea kokoelma toinen toistaan hienompia 50-luvun jukebokseja. Käsittämätön kokoelma sai onnettomat kustom-äijät puolisekaisinksi ja aika menetti merkityksensä aarreluolan ääressä. Jukeboksien entisöinti muistuttaa jollain tavalla autojen entisöintiä, laitteissa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, kromia ja hienoja materiaaleja. N.O.S –osia metsästetään ja uustuotantoakin löytyy yllin kyllin. Customauton sisustukseen löytyi monta kiinnostavaa materiaalivaihtoehtoa…

Mikä onni, tätäkään ei olisi nähty, jos auto olisi toiminut moitteetta!

Aito Rock-Ola 40-luvun lopulta alkoi jo hiukan naurattamaan. Tällaisia ei tule enää vastaan kuin kuvissa!



Jukeboksien entisöintiin löytyy vaikka minkälaisia hot rod-harakkaa kiinnostavia materiaaleja!



Mutta seuraavaksi suuntasimme kohti Örebron takametsiä, menninkäisten ja pihatonttujen vilistäessä naavan verhoamien ikikuusten siimeksessä saavuimme lopulta valtavalle aukealle, jota siivutti valkoisten hevosaitausten sinfonia. Käsittämättömän suuren tallin kyljessä luki Von Wachenfeldt’s Ranch ja viereisessä tallissa Von Wachenfeldt’s Performace. Von oli oikeasti Von ja hän oli erittäin avulias ja ystävällinen. Kun tallista löytyi vielä hieno Shoebox-Ford kustom sekä ’36 Ford coupe hemi-moottorilla, oli yhteisymmärrys saumaton. Wachenfeld oli rakentanut kolmekutoseen Mazdan ruiskuista uuden setin hemin päälle, laatikko oli kuusilovinen manuaali ja sitä rataa… Chevymme nostettiin ylös ja Tini heppasi jarrupolkimen takaisin paikalleen niin että nyt se pysyi.

Von Wachenfeldt's Racing oli täysin varustettu kotitalli.

Wanchenfeldtin kolmekutosen konehuoneessa majailee 394 Hemi, johon on itse rakennettu ruisku purkamalla muutama mazdan moottori, valamalla imusarja ja kehittämällä elektroniikka vielä päälle!

Tossa on miggi, ole hyvä vaan...

Mikä käsittämätön paikka, onni että törmättiin tänne!

Nyt paketti oli niin kasassa kuin se koskaan tällä reissulla voisi olla. Jarrut oli rakennettu niin moneen kertaan että siellä ei kerta kaikkiaan voi olla enää mitään vikaa. Suuntasimme takaisin kohti itää menevää moottoritietä, mutta tie oli poikki jonkin suuren urheilutapahtuman vuoksi ja jouduimme kiemurtelemaan ja jarruttelemaan aika lailla. Jarrut ottivat vieläkin melko kehnosti kiinni, mutta eivät jääneet laahaamaan ja lopulta olimme moottoritiellä. Pääsimme vihdoin oikomaan koipia ja mailit alkoivat vilistää allamme. Joko vihdoinkin…?

Edessämme kiemurteli perävaunun kanssa henkilöauto, joka vaati yllättäen nopeaa vauhdin hillintää ja sen jälkeen Tinin kulmakarvat alkoivat taas kiristyä. Pälyilin vaivihkaa kuljettajaamme joka pian heitti ohjauspyörän oikealle ja pois moottoritieltä. Pakko pysähtyä, nyt jarrut laahavat oikein kunnolla! Tuttu savustamon haju, mutta yllättäen tällä kertaa taas takaa! Eihän tässä ole järjen hiventä, välillä takaa, välillä edestä. Onko putkissa joku roska joka kiertelee paikasta toiseen? Nojailimme murtuneina kustomin etulokasuojaan, tätä ei kyllä enää kauaa jaksa.

Ratkaisun paikka?

Pellon reunassa nökötti yksinäinen pizzabaari ja pari venäläistä rekkaa. Moottoritieltä kantautuva autojen ääni ilkkui tien vieressä autoon nojaaville matkaajille, potkimme pois heitettyjä hampurilaispusseja, jotka muuttivat tienposket punakeltaisiksi. Katsoimme toisiamme, yhteisymmärrys oli ilmeinen. - Kotiin ja nopeasti!

Otin puhelun laivayhtiöön, haluamme liput Kapellskäristä Ahvenanmaalle, Tukholma on poissuljettu sillä kaupunkiin ei näillä jarruilla lähdetä. Yllättäen liput löytyivät, lähtöön aikaa kolme tuntia ja matkaa 240 kilometriä. Ei siis sekuntiakaan hukattavaksi! Jarrut jäähtyivät ja syöksyimme matkaan, tällä kertaa lähinnä moottorijarrutusta käyttäen. Onneksi reitti kulki pääosin moottoritietä ja jarruun ei tarvinnut paljoa koskea ennen kuin loppumatkasta kun tie kapeni lähempänä Kapellskäriä. Matkaa oli enää kymmenen kilometriä, aikaa niukasti ja Tini oli erittäin huolestuneen näköinen. Nyt ei päästetä vauhtia laskemaan, muuten ei vanha kutonen jaksa enää vetää autoa eteenpäin! Syöksyimme sivuluisussa Kapelskärin autolaiturille, jarrut savusivat ja kuumana käyvä moottori suhisi ja sihisi kuin muinainen dinosaurus. Ympärillämme siisteissä jonoissa seisovissa sitymaastureissa pikku talttahampaat kyselivät vanhemmiltaan että mikä tuo valas on äiti ja häkeltyneet äidit veivasivat kiireellä autojen ikkunoita kiinni. Tini nojaili viilipyttynä kustomin lokasuojaan, osoittaen selkeästi että normipäivä tämänkaltaiselle autolle.

Syöksyin kassalle ja törkkäsin liput kassaneidille. Huh, lopultakin perillä, tästä auto saadaan laivaan vaikka väkisin! Neiti katsoi lippuja ja tuumi että tähän aiemmin ostettuun lippuun on maksettava lisää. No problemo, tokaisin ja löin nipun kruunuja tytön käteen. ”Tämä on kylläkin valitettavasti ostettu euroilla tämä lippu, teidän on maksettava myös euroilla”. Keräsin kulmakarvojani takaraivoltani ja osoitin kysyvän katseen neitiin, ”kuinka niin, sama kai se on millä rahalla sen maksaa kunhan maksun arvo stemmaa, kuten aina ennenkin satamassa maksettaessa?” ” Valitettavasti”… neiti jatkoi. No hitto, tossa on luottokortti, ota sieltä! ” Ei sekään oikein nyt käy, kun täällä ruotsissa maksun arvo maksetaan kruunuissa”… Keräsin itseni ja ilmoitin koko arvovallallani että nyt on kuulkaa neiti asia sillä tavalla että minä en ole kiinnostunut pätkän vertaa siitä, missä valuutassa asia hoidetaan. Tuossa on kruunuja niin paljon että varmasti riittää ja lippu tänne! Neidin suojakilpi alkoi hiukan rakoilla, kestohymy kuoli poskille ja hän pyysi odottamaan pienen puhelun verran. Ehkä kopin vieressä puhiseva ilkeä kustomauto sai virkailijan vakuuttuneeksi, että emme antaisi periksi ja lopulta lupa rahan vastaanottamiseksi heltisi.

Tekstiviesti kotiin: ”Onni hymyilee taas! Kohta laivassa, huomenna kotona. Homma hallussa”.

Lyhyt laivamatka Kapelskäristä Maarianhaminaan sujui melkoisessa tuulessa, perille päästiin illalla puoli kahdentoista aikoihin. Seuraava laiva lähtisi saaren toiselta reunalta puoli neljän aikoihin aamuyöllä. Aikaa oli reilusti ja Maarianhaminassa täysi juhla päällä sillä kaupungissa oli menossa perinteinen kesäfestari. Koska olimme taas Suomessa, oli kelikin muuttunut hienoksi ja värikäs juhla nosti mielialan taas entiselle paikalleen.

Olipa onni että päästiin kuitenkin näkemään tämäkin kaupunki!

Tähtikirkas taivas valaisi matkaamme kohti Långnäsin satamaa, jonne pääsimme hyvissä ajoin, jopa niin että ehdimme kertaalleen pysähtyä portin eteen kun bensa loppui. Laiturilla oli aikaa vetää itsensä pitkäkseen kustomin ahtaassa ohjaamossa ja yrittää pientä torkkua. Tukholmaan menevä laiva imi laiturin tyhjäksi ja saimme huilia yksin laiturilla. Kahden jälkeen laiturille alkoi valua uutta ryhmää, pyöräilijä ja vaasalainen pikkubussi täynnä iloista nuorta porukkaa, ilmeisesti jokin tanssibändi matkalla takaisin Suomeen. Laivamme keikkui pikku hiljaa kohti laituria ja ryhdyimme sovittelemaan tanssilattiakravattia ja nailonpaitaa päällemme.

Ikkunan koputettiin. Virkailija puhui jotain, mutta emme saaneet selvää puheesta. Ovi auki…” laiva ei pysähdy tänään laituriin, liian kova tuuli. Voitte lunastaa rahanne takaisin toimistosta”. Häh?!

Ilmoitusluonteisesti kuitattu viesti ei ensin avautunut meille. Mitä tämä tarkoittaa, jäämme tänne vai? Tajusimme lopulta liittyä muiden äimistyneiden matkustajien jonoon. Virkailija ilmoittaa seuraavan laivan lähtevän vuorokauden kuluttua, mutta sekin on täynnä. Jonoon voi ilmoittautua, mutta voi olla että seuraavakaan alus ei pysähdy tässä. Heittäydymme viereiselle Siljan kopille, missä virolainen matkailuauton omistaja yrittää käsipelillä selvittää tilannetta. Vihdoin virkailija vapautuu, mutta hänkin ilmoittaa suorasanaisesti, että seuraava paatti menee vuorokauden kuluttua ja siinä on niin pitkä jono että ei kannata edes yrittää. Mitä nyt tehdään… sormet tanssivat kännykän nappuloilla ja kotiin lähtee viesti. Kello on neljä ja mitään ei ole tehtävissä. Kotona webbi laulaa ja hakee vapaita laivapaikkoja, mutta tulos on vesiperä.

Nyt ei ole enää kivaa!

Palaan takaisin Vikingin kopille ja yritän vielä viimeistä keinoa, ”onko ylipäätään mitään laivaa, joka lähtee tältä saamarin saarelta ja menee mantereelle?” Jaa-a, illalla puoli kahdentoista aikaan menee kyllä Helsinkiin laiva ja siinä on tilaa”. Äkkiä liput tänne! Työnnän loput vaivalla ansaitut kruunut luukusta sisään ja saan anteeksipyyntöjen kera liput käteeni. Että vajaa vuorokausi enää, ei sen enempää. Tietenkin loppusuoralla on vielä edessä on piinaava matka Helsingin Katajanokalta ulos kaupungista, mutta onpahan ainakin lippu kädessä ja Maarianhaminaan laiva pysähtyy vaikka hiukan tuuliskelisikin.

Auringon nousun aikaan Maarianhaminan satamassa... mitäs kivaa tehtäis?

Ajoimme aamuyön tunteina pikku hiljaa takaisin päin, pohdimme mitä mahtoi tehdä se pyöräilijä ja miten kävi taksilla Vaasaan menevälle bändille. Maarianhaminan suunnalla vastaan alkoi hoippua illan riennoista palaavia juhlijoita mutta muuten kaupunki oli autio. Parkkeerasimme auton keskustan laitamille ja vedimme meksiko -viltit päällemme. Ahh, nyt nukutaan ja katsotaan miltä maailma näyttää aamulla. Aamu-usvaisin silmin, kulmaraudan notkeudella vääntäydyimme ulos autosta muutaman tunnin kuluttua. Aamupalalle ja sen jälkeen satamaan. Tiesimme että myös Turun laiva menee Maarianhaminasta kahden jälkeen iltapäivällä ja tuuppasimme itsemme valmiiksi jonoon, jos niitä ylijäämälippuja olisi kuitenkin tarjolla! Ensimmäistä kertaa paluureissullamme tapasimme täyspäisen virkailijan, joka ymmärsi heti tilanteemme ja sanoi soittavansa Tukholmaan, jos autoja voisi pakata vielä hiukan tiukempaan, että saataisiin tämä porukka mukaan.

Toivon kipinä elää!

Raastava odotus, päästäänkö laivaan vai ei. Takana bändi, joka oli matkalla taksibussilla takasin Vaasaan.

Laituri alkoi täyttyä autoista, jonot kiemurtelivat kahteen suuntaan ja muutamia eilisiltaisia autojakin alkoi näkyä. Olimme kyllä jonossa, mutta auton ikkunassa oleva lappu ilkkui näkyvästi, että tämä auto ei olekaan ensimmäinen vaan vasta varajonossa… Rytmiryhmän bändibussi parkkeerasi peräämme, mölinä oli hiljennyt ja yllättäen sieltä löytyi jopa saman alan miehiä, Aitoahon Tuukka tunnisti ryhmämme ja tarinoi pitkään straippauksesta. Myös eilinen pyöräilijä rullasi paikalle, matkaa satamien välillä oli yli 30 kilometriä, olikohan hän ajanut sen yöllä Maarianhaminaan? Lumottu laivamme saapui paikalle ja autot alkoivat siirtyä sisään. Ahtaajakaveri ohjaili autoja ja yllättäen hän osoitti perässämme olevaa bussia, se pääsisi nyt sisään. Mitä hittoa, me oltiin ensin täällä! Kämmenet hikisinä odottelimme käskyä, ahtaaja huitoi autoja sisään mutta me vain makasimme paikalla. Lopulta miehen taivainen käsi osoitti meitä, ”olkaa hyvä”… olisin voinut vannoa että kaveri hymyili meille hiukan ilkikurisesti! Nyt olimme oikeasti laivassa, eikä mikään voisi estää perillepääsyä, eihän tämä nyt mikään Estonia ole!



Ihan oikeasti, laivassa!



Toden totta, illalla olimme kotona ja seuraavana aamupäivänä saapui Tiniltä tekstiviesti: ” Loppu”, mikä oli sovittu merkki siitä että hän on kotona.

Vain yhden senttimetrin tähden?

Seuraavalla viikolla Tini soitti ja kertoi suuren uutisen, syy oli löytynyt. Jarruputket oli puhdistettu ja koko järjestelmä läpikäyty, mutta mikään ei ollut auttanut. Kevyessä kiukunpuuskassa hän laikkasi koko lattian auki pääsylinterin päältä ja kun palanen irtosi paikaltaan, lonksahti jarrupoljin sentin ylöspäin. Lattia oli siis painanut polkimen alaosaa sentin verran alaspäin niin, että jarru laahasi päällä koko ajan. Ongelmaa oli täysin mahdotonta havaita ennen tätä viimeistä toimenpidettä.

Olipa onni että se lopulta löytyi!

Vain yhden senttimetrin tähden, osa 2

The second part of the epic summer voyage of two stripers, Pekka Wizzz. and Tin. Because of the lenght of the story, only in Finnish so far. Sorry!

Meillä kaikilla on joskus asioita jotka lakaisisimme mielellämme kaappiin, Tinillä sellainen on vanha Rambleri, vaikka onhan hän kai tainnut tulla jo sieltä Ramikka -kaapista esiin. Kahvipöytäkeskustelussa puheeksi tuli taas hänen vanha rakkautensa 50-luvun Cross Country –farmiin ja Kepu siihen välittömästi että tossahan oli Blocket-myyntisivustolla just sellainen myytävänä. Eikä ole kaukana siitä Åtorpista, jonne olette matkalla. Tinin kahvikuppi jäi pyörimään ympyrää pöydän kulmalle kun hän heittäytyi koneen ääreen aarretta bongaamaan. Siellähän se oli, Cross Country, eikä hintakaan ollut paha! Mutta vuosimalli olikin väärä, -59. Mikä onni, läheltä piti ettei reissun tarinaa olisi pitänyt käsikirjoittaa uusiksi! Päätettiin kuitenkin että auto käydään katsastamassa, eihän noita liikaa maailmaan mahdu, vaikka tämä yksilö taisi olla jo elämän ehtoossa, ellei peräti zombina uudelleen palautettu maan pinnalle. Soittelimme samalla Lasselle, joka lupasi tilata Chevyymme jarrukengät ja takajarruletkun valmiiksi odottelemaan saapumistamme.

Yllättäen maanantai-aamuinen ajommekin sujui yllätyksettömästi, kevyt sade hyväili herkästi kuumenevia jarrujamme ja pääsimme ongelmitta Lassen luo. "Joo, mulla on siellä hyvä ja sopivan kokoinen talli hehehehheh" - Lasse lasketteli tuttuun tapaansa ja hioimme jo scallop-aivonystyröitämme, reissun pääkohde nähtäisiin pian. Lasse on rakentanut jo muutaman vuoden customia ja se oli nyt maalattuna odottamassa tallissa. Tini oli sopinut että vaunuun maalataan rankat Watson-raitakuviot ja nyt kun meitä watsonautteja oli oikein tuplasti, tulisi jälki olemaan takuulla näyttävää.

58-Impala lipui pian pienen korjaamon pihaan ja Lasse heilautti tallin ovet auki. Waaau, auto näytti todella hienolta, sen verran kun siitä saattoi nähdä. Talli oli nimittäin ainakin kolme numeroa liian pieni, allekirjoittaneen oli käveltävä nenä auton kyljen suuntaisesti jotta tallin seinän ja auton väliin olisi mahtunut, muutoin klyyvari olisi jättänyt ikävän rasvaisen jäljen auton kiiltävään kylkeen. Jahas, normitalli… tätä ei muuten mahdu teippaamaan muualla kuin ulkona. Koska ulkona satoi, totesimme että taitaakin olla lounasaika.

Lounaan jälkeen taivas kirkastui ja pääsimme työstämään sinistä customia oikein californian malliin, ulkona, toisen customin vieressä ja erinomaisessa vireessä.

Illan suussa Tini ruiskautti värit ja lakat scalloppeihin ja päivän päätteeksi  syötiin kunnolla.

Lassen vaimo Karin loihti vielä loistavat iltapalat, telkkarista katseltiin mielenkiintoinen ruotsalaisleffa Raggare vuodelta 1959 ja tunnelma villiintyi suorastaan riehakkaaksi. Raggare kertoo melko tavanomaisen tarinan nuorten elämästä, mutta mikä leffasta tekee ällistyttävän, on elokuvan autokalusto. Raggarit kurvailevat roadstereilla, hardtop-vaunuilla ja huippuna leffassa jopa tuhotaan ’54 lasikatto –Ford. Auto on siis leffan aikaan viisi vuotta vanha! Elokuva tarjosi todella hyvän perspektiivin siihen, miksi Ruotsissa on kautta aikojen ollut niin paljon enemmän klassista rautaa tien päällä. Tsekkaa pätkä leffasta täällä: http://www.youtube.com/watch?v=P8hP3lNCf0M

Kakkospäivä oli varattu straippaamiselle, josta Dynamic Duo selvisi käden käänteessä. Lasse oli noutanut paikalliseen Ica-ruokakauppaan kannetut jarrukenkämme, joten huomenna oli tiedossa jarruhommia, mutta sitä ennen päätettiin käydä Karlskogassa tsekkaamassa se mieltä kaihertava Ramber Ambassador Cross Country tyyppinen –farmari, ihan varoiksi! Lasse varoitteli, että auto saattaa olla hiukan karu, mutta myynti-ilmoitus kertoi asiallisesta kunnosta ja äskettäin asennetusta pyhästä pikkulohkosta joten päätimme ottaa riskin.

Auton omistaja napattiin matkalta kyytiin ja lämmittelykeskustelussa kävi selväksi, että hän oli pitkän linjan AMC –mies. Autolla on kuulemma juuri palattu Power Meetistä ja kaikki pelasi kuin enkeli, luottamusta herättävä laajenneilla pupilleilla tuijottava parrakas herra antoi myös ymmärtää että autoon on asennettu amc-henkinen keinonahkasistustus, stereot ym. ja se oli hyvä reissupeli. Valitettavasti koeajo ei tosin tullut kysymykseen, sillä autossa ei tällä hetkellä ollut akkua, mutta harvinainen peli se on, vain kaksi Ruotsissa!

Armeijan vanhasta varastorakennuksesta paljastui sitten aluksi hyvinkin kiiltävältä näyttävä auto, jonka sädekehä himmeni silmänräpäyksessä kun talliin saatiin valoa. Jessus mikä pyydys! Ramikka tuupattiin pihalle ja ällistyneet ostajakandidaatit kiertelivät sitä mykistyneenä. ” joo ja toi rikki mennyt takalamppukehyksen valuosa löytyy muuten nossina multa”, omistaja huomautti. Se taisikin olla ainoa suora osa koko autossa, keinonahkasisusta oli oikeasti keittiökerniä, reissua oli tehty sillä kaikki kaljat, sekä juomattomat että juodut löytyivät edelleen sisältä. Kojelauta-asennukset oli tehty sorkkaraudalla ja aitoa puuta oli ilmeisesti hankittu vanhoista omenalaatikoista. Kuin vakuudeksi auton vahvasta raggarihengestä peruutuspeilissä roikkui jalkapallon kokoinen läjä wunderbaumeja. ”Toi hinta aika kiinteä, tän arvo yli 15 k egee, mutta sanotaan kahdeksan ja siinä pysyy”. Lupasimme harkita asiaa ja totesimme jopas aika rientää, eikös meillä ollut teevesi kattilalla… me emme selvästikään kuuluneet tämän vaunun kohderyhmään.

Myyjä heitettiin takaisin ja matkan varrella erään kerrostalon pihalla ryhmämme havaitsi villin näyn: Ilmeisesti A-traktoriksi rakennettu Hanomag, kevyt kuorma-auto jossa oli lavan tilalla, taka-akselin päällä jenkkimallinen pakaste-jääkaappi, ja apumiehen paikalla lasten turvaistuin. Hersyvän naurumme keskeytti myyjä joka totesi että ”toikin on muuten myytävänä, hyvä peli ja saa ajaa ilman ajokorttia! Ramblerin akku on nyt siinä…” Niin että jos virkavalta on vienyt kortin niin aina löytyy vehje jolla pääsee nakkikioskille… Nyt äkkiä takaisin kotiin missä Karin loihti pikku iltapalaa.

Olisipahan tämäkin kokemus jäänyt näkemättä jos auton jarrut olisivat olleet kunnossa. Mikä tuuri!

Keskiviikko oli asennuspäivä, kun Tini asenteli jarruja, sain minä viimeistellä Jonnyn ’55 Chevyn kojelautaa, johon maalattu tyttö sai edellisvuonna taustalleen kuvan moottorista ja nyt viimeistelimme sen straipeilla. Tini sai ähellettyä jarrurummut irti ja joutui toteamaan että laahanneiden jarrukenkien jättämä jälki oli jokseenkin karua. Ei hitto, ei uusista jarrukengistä ole mitään hyötyä jos rummut ovat aivan soikeat. Nyt tarvittais ihme jotta jostain löytyisi rumpujen sorvaaja! Lasse seurasi sivusta keskustelua ja nyökkäili, vaihtoi pari sanaa Jonnyn kanssa ja tokaisi pian: Hei, Jonnyn kaverin Perin faijalla on sorvaamo, soitetaan sinne, ehkä rummut saisi siellä sorvattua…

Jåå-å, hän tokaisi puhelun jälkeen… - Nyt jos lähdetään niin ne ovat tunnin kuluttua sorvattu…

Kyllä kävi taas tuuri!

Heitimme itsemme levälleen nurmelle, aurinko liukui esiin tukevan pilviverhon takaa ja nautimme lämmöstä, joka oli tuskin kymmentäkään astetta Suomen lämpötiloja alhaisempi. Juuri kun uni alkoi lempeästi luppailla silmäluomea, kurvasi Lasse takaisin ja toivon kipinä uusista toimivista jarruista roihahti suorastaan liekkeihin. Takajarruletku oli jo aiemmin vaihdettu, ei muuta kuin rummut paikalleen, pyörät kiinni, auto alas tunkilta ja koeajolle. Tini oli tosin sitä mieltä, että mitäpä tuota enää ajalemaan, uudet osat paikallaan, totta kai se toimii. Huomenna lähdetään sitten Tidaholmiin katsomaan näyttelyä, käydään samalla Jokersin tallilla ja jatketaan A-Bombersien pre partyyn torstai-illaksi.

Tini saatiin kuitenkin vakuuttuneeksi koeajon tarpeellisuudesta ja pian hän kääntyi tallilta tielle ja pyyhkäisi kohta takaisin tallimme ohitse. Oliko ilme hiukan kireä…? Chevy kääntyi pian takaisin tallille ja myrtynyt ilme kasvoillaan Tini puuskahti… ei just mitään hyötyä! Jarrut haisevat selvästi, eli ottavat kiinni mutta muutoin pysähtymisessä ei mitään eroa ja itse asiassa kengät jäävät laahaamaan heti kun jarrua painaa.

Kävipä huono tuuri!

Mitäs sitten seuraavaksi? Jos jarruputkissa on paine päällä koko ajan, niin seuraavaksi ei syytä voi oikein hakea muualta kuin pääsylinteristä. Ei muuta kuin lattian alta, runkopalkin vierestä sylinteri irti, auki ja tsekataan onko jotain jumissa… Helpommin sanottu kuin tehty! Kun auton lattiaa on channeloitu 10 cm ja kaikkia mahdollisia osia muutoinkin muuteltu, niin hommaan tarvittiin sekä laikkakonetta että ultranäppäriä sormia. Laikkakonetta siksi, että lattian läpi työntyvä jarrupolkimen varsi oli pakko leikata poikki jotta sylinteri saatiin sujutettua pois paikaltaan. Varsi oli niin lujasti kiinni työsylinterin päässä että sitä ei tosiaankaan saanut irrotettua muulla tavalla. Pöydälle nostettu pääsylinteri osoittautui melkoisen kuluneeksi, mutta minkäs teet kun vastaavaa ei löydy kuin käytettynä, riittävän monta kertaa Tini oli asiaa tsekannut vuosien varrella. Mistä tähän hätään toinen sylinteri?

– Jåå-å mutta mutta… sanoi Lasse taas. – Mulla on kyllä yks hyvä kaveri Kjelle jolta olen ostanut Chevyn osia. Kyllä sillä varmaan on sellainen sylinteri. Vilkaisimme Tinin kanssa toisiamme… niinpä niin.

-Jåå mutta nyt syödään, kello on jo paljon, palautti Lasse meidät maan pinnalle. Mikäs oli syödessä, Lassen ja Karinin vanha, 1800 –luvun alussa rakennettu talo oli alunperinkin majatalo, joten tarjonta oli tyylinmukaista. Veistelimme Lasselle että sulla on kyllä kaikki täällä, mutta ei sentään saunaa!

Aamulla Lasse oli heti luurissa kiinni ja hetken päästä hän nauroi raikuvaa nauruaan. Jåå-å, kylä siellä on niitä uusia pääsylintereitä, mutta se kaveri tulee paikalle vasta iltapäivällä. Tämä tiesi taas suunnitelmien muutosta. Emme millään ehtisi Tidaholmin näyttelyyn ja vielä illaksi pre partyyn. Koska näyttely oli tärkeämpi, päätimme jättää partyn väliin ja varmistaa jarruprojektin onnistumisen ja aamupäivä vietettiin sitten hienossa ”Shake This Town” –näyttelyssä. Tuttu ruotsalainen vesisade muistutteli meitä tulevan viikonlopun riemuista kun matkalla jarrukauppaan pysähdyimme moikkaamaan muutamia suomalaisia autoja bensa-asemalla. Kake ja muut hytisivät shortseissa ja muukin porukka vaikutti melko viileältä. .. ai että suomessa oli 35 astetta. No täällä on 16 ja sataa! Mutta jarrupääsylinteri osoittautui täsmälleen oikeanlaiseksi, se oli lisäksi aivan uusi ja erittäin sopuhintainen.

Kävipä tuuri!

Kotimatkalla Lasse vihjaisi että Karinin siskon Ninnan miehellä on muuten sauna, mennään sitten sinne pesemään asennusrasvat pois, eikö vaan?

Päivä venähti melko pitkälle ennen kuin pääsimme takaisin tallille, olihan varaosan hakumatka kestänyt yli kolme tuntia. Uusi työsylinteri sopi paikalleen virheettömästi, mutta selkeä ongelma syntyi siitä, miten vain yhdellä pultilla työsylinterin päähän kiristyvä jarrupoljin pysyisi oikeassa asennossa. Aiemmin tini oli hitsannut sylinterin varteen pienen tukiknöölin, joka piti polkimen varren oikeassa asennossa niin että se liikkui vapaasti lattian läpi tulevassa reijässä, mutta knööli oli hiottava pois että vanha sylinteri saatiin ujutettua pois paikaltaan. Hitsauslaitteita ei ollut kuin naapurissa ja niitä ei saatu talliin enää siirrettyä. Tini päätti siis luottaa perinteiseen keinoon, eli voimaan, joten kiinnityspultti vedettiin apinan raivolla kiinni niin tiukasti kuin se auton alla maatessa on mahdollista. Illan pimetessä suoritettu koeajo tuotti tyydyttävän lopputuloksen ja päätimme että perjantaina aamulla katsotaan vielä säätiedotus ennen kuin suunnataan auton keula kohti länsirannikon Uddevallaa, jonka kautta kotimatka Tukholmaan olisi ollut 600 km.

No niin, nyt lähdetään saunaan! Ilmoitti Lasse iloisesti, kello tosin viipotti jo kymmenen nurkilla, mutta eihän sitä nyt hyvää tarjousta voi käyttämättä jättää. Suuntasimme pimeydessä kohti järvialueita ja pian löysimme itsemme kävelemästä umpipimeässä metsässä, jossa ainoastaan tuulen pauhu ja puhelimesta lähtevä valo ohjasi meitä eteenpäin. Edessäpäin loiskahteli selvästi järvi ja kohta näimme valon kajastusta, järven pinta oli vaahtopäinä ja noin kahden askeleen päässä rannasta nökötti pieni vajarakennus jota valaisivat pienet lyhdyt. Karinin siskonmies Erik moikkasi iloisesti ja jatkoi että heittäkää vaatteet siitä ovesta sisään. Oven takaa ei löytynytkään pukuhuonetta vaan pieni kaappi, joka oli täynnä kalastusvehkeitä. Ripustimme paidat ja housut Evinruden päälle, poksautimme oluset auki ja liityimme iloiseen seuraan, Erikin sauna oli ehdottomasti pienimpiä rantasaunoja tähän mennessä, itse asiassa se oli oikeasti vaja, joka oli tarkoitettu verkkojen kuivattamiseen. Kuivatusvälineenä oli reima puukiuas, josta lähti todella makoisat löylyt ja pesutupa oli suurin jossa olen ollut. Nimittäin järvi… Tunnelma oli todella mieleenpainuva; vinkuva tuuli, pieni sadevihma, lämmin sauna ja viileä olut.

Olipa saunojen sauna, täydellinen ilta raskaan päivän päätteeksi. Kävipä tuuri että nähtiin tämäkin setti!

Vain yhden senttimetrin tähden osa 1

This is a story of a test drive to Sweden in a full custom. Unfortunately it is so long that at this time I am writing it in Finnish only...
Kiinnostava tarina syntyy vaikkapa yllättävistä tapahtumista ja hauskoista ihmisistä.

Dynamic duo muodostui Tinistä, toijalalaisesta customautorakentajasta, kustom kulttuurin kovaa ydintä edustavasta pinstraipparista ja Peksusta, toisesta pitkän koulun straipparista. Kohteena oli Ruotsinmaa ja tehtävänä tuottaa mielihyvää itselleen sekä maalata raitoja parissa tapahtumassa ja eräässä yksityistallissa. Tunnelma oli odottava, jännittynyt ja ehdottoman korkealla kun Tinin vuosikausia työn alla ollut full custom-Chevy perjantaiaamuna lipui pihallemme. Tiedossa oli, että auton kaasutin tuotti ongelmia, bensa tuntui höyrystyvän hitaassa ajossa ja käynnistyminen oli hiukan hankalaa. Myös jarruja pitäisi vielä hiukan säätää, mutta sen voi tehdä myös tien päällä joten hurtti huumori lensi kun kaksipaikkaiseen takaluukuttomaan autoon kasattiin lisää tavaraa. Täyttähän siellä oli, pitäisikö vara-bensakanisterit jättää kotiin jotta saisimme kaikki mukaan?

Kaunis auringonpaiste kesän hehkeässä helteessä saatteli duon matkaan kohti Turun satamaa ja ruotsinlaivaa. Ensin tsekataan Maarianhaminan cruising ja sitten lasketellaan kaikessa rauhassa sunnuntailaivalla Tukholmaan jossa odottaa ensimmäinen sovittu keikka. Tiistaina ajellaan sitten kohti Örebron takaa löytyvää Åtorpia, jossa retken pääkohde, Lasse Mäenpään uusi customauto odottaa maalareitaan. Loppuviikosta jatketaan eteenpäin kohti länsirannikon Uddevallaa ja Backamossa järjestettävää A-bombers Old Style weekendiä. Välissä käydään vielä tsekkaamassa Tidaholmissa järjestettävä näyttely ”Shake This Town”, jossa on esillä muutama maalaukseni.

Aamun lämpötila lähenteli jo kahtakymmentä viittä, Chevrolet antoi hiukan viitettä siitä, että alkaa muuten olla lämmintä… mutta kun Ahvenanmaan suuntaan vievässä jonossa vilahteli choppattuja Deuceja ja ärjähteleviä muskeliautoja, oli tunnelma sen verran korkealla että jonoon oli hienoa pysähtyä, vaikka pienellä riskillä toki… No antaa vaan jäähtyä rauhassa, pukataan autoa jonossa niin ei tarvitse turhaan rassata. Damn! jarrut laahaa, ei saa työnnettyä! Autot liikkuvat Chevyn edestä kohti porttia ja laivaa, mutta hermo pitää… ei vielä… annetaan jäähtyä vaan. Lopulta on kuitenkin startattava ja lähdettävä ryömimään eteenpäin. Njnnjnnjnn… mitään ei tapahdu! Startti veivaa ja veivaa, ei mitään!

Jono katoaa portista sisään ja yksinäinen custom nököttää paikallaan. Nopeiden päätösten aika… ei hitto, ei voi tällä voi lähteä, vika ei tule tästä vähenemään! Toteamme tyynesti että parasta vaan käydä kuittaamassa liput pois ja hakea siviiliauto jolla jatketaan iltalaivalle.

Nyt naurattaa, Sinkkosen tallilla paketti saatiin taas kuntoon.

Auto oli nyt jäähtynyt ja räjähti käyntiin kertalaakista. Puhelu hovikorjaaja Sinkkoselle, jos vaikka vika löytyisi. Ja löytyihän se… kun sytytyksen säätöä haettiin, kiristi Tini jakajan rungon mutta jostain syystä se vaan ei pysynyt paikallaan. Ilmeni, että kiinnityspanta oli väärässä kohdassa, kun moottori kävi, kohosi jakaja ylöspäin hahlossaan, kärkiväli muuttui ja auto toimi jotenkuten. Kun moottori sammui, laskeutui jakaja paikalleen ja kärkiväli oli niin pielessä, että auto ei enää käynnistynyt ennen kuin jäähtyneenä. Panta kiristettiin ja sen jälkeen Seevu käynnistyi taas moitteetta. Ei muuta kuin laivaan! tosin seuraava paatti lähti Helsingistä ja olisi Ahvenanmaalla joskus aamuyöllä. Ei sinne jaksa yöllä jäädä, mennään suoraan Tukholmaan!

Kävipä tuuri että vika löytyi ja matkaan päästiin. Olisihan se ollut noloa mennä siviiliautolla custom-tapahtumaan.

Tukholmassa oltaisiin sitten lauantai-aamulla ja siitähän pääsi mukavasti vaikka Hot Rod Reunioniin Malmbyhyn. Tukholmaan sovittu straippausreissu piti myös muuttaa alkuperäistä aikaisemmaksi, mutta mitäs kun puhelimet toimii. Iloisessa seurassa laivamatka sujui leppoisasti mutta Lauantaiaamu valkeni harmaana, shortsit vaikuttivat suoraan sanoen hiukan yliammutuilta. Olisihan se pitänyt muistaa… Ruotsissa sataa aina!

Laiva saapui satamaan yhdeksän jälkeen ja siitä huitaisee runsaassa tunnissa Malmbyhyn. Meillä olisi siis hyvin aikaa rakentaa tapahtumaan pieni maalausosasto. Tosin matkalla pitäisi kyllä säätää jarruja, ne tuntuvat laahaavaan ja pito on suoraan sanoen olematon. Tini seisoi koko vartalollaan polkimen päällä ennen kuin auton vauhti alkoi hidastua, mutta silloinkin koko lailla maltillisesti. Ennen Södertäljeä todettiin, että nyt haetaan vähän evästä ja samalla tsekataan jarrut. Viime hetkellä, sillä kun vauhti hidastui moottoritieltä, kuului selvää jarrun kitinää ja tuoksu muistutti savustusuunin hajua. Jarrurummut hehkuivat lämmöstä ja musta jarrupöly muutti Tinin ihonvärin kun hän korkkasi Studebakerista peräisin olevat takakapselit auki. Tunnin odottelun jälkeen rummut irtosivat ja kengät oli säädettävä niin kauas rummuista kuin mahdollista, jotta matka jatkuisi.

Mikä tuuri ettei satanut!

Radalle takaisin, kello tosin näytti jo puolta päivää, joten suunnitelmia pitäisi ehkä vielä säätää. Moottoritie oli kuuma mutta ruuhkaa oli aika lailla, jopa niin että lopulta matka pysähtyi. Jono jatkui kilometrejä edessämme… ei voi olla totta! Ikinä ei motarilla ei Ruotsissa ole ollut tällaista ryysistä! Eurooppalaiseen malliin kansa siirtyi tien kaiteelle polttelemaan ja juttelemaan puhelimeen, ei siis mitään tehtävissä. Parikymmentä minuuttia odoteltuamme jono nytkähti taas liikkeelle, mikä kaaos, nyt täytyy kiirehtiä että päästään edes jossain vaiheessa Reunioniin!

Tie vilisti allamme ja Strängnäsin risteys alkoi jo häämöttää edessämme kun Tini heittäytyi jarrun päälle koko vartalollaan. …tana, pölykapseli…loikottaa tossa vieressä, pakko pysähtyä, viiskolmosen Stuidun kapseita ei saa mistään! Vajaan kilometrin päässä auto lopulta pysähtyi ja syöksyimme moottoritien reunaa pitkin silmät viiruna yrittäen bongata onnetonta lentävää lautasta. Ohiajavat rekka-autot pöllyttivät rasvaletin tuhannen solmuun mutta lopulta kapseli löytyi vastapuoleiselta kaistalta ja oikeasti lähes virheettömässä kunnossa, mikä tuuri! Nyt äkkiä matkaan, ei enää kuin kymmenen kilometriä!

Reunionin jono mateli hissukseen ja vaadittiin hiukan röyhkeyttä, jotta alueelle ylipäätään selvittiin. Aamupäivän sijaan tosin kello vilisti jo kolmea, joten maalausprojektit saisivat kyllä jäädä tähän. Keli oli muuttunut matkan varrella todella harmaaksi ja nyt shortseissa oli jo aika viileää. Sade alkoi neljän jälkeen.

 Projekti meni kyllä hiukan nyt pieleen, mutta nähtiinpä hieno tapahtuma ja nyt ollaan jo aika sinut autonkin kanssa. Lasinpyyhkijät? Eihän sellaisia tarvinnut ajatellakaan kotona.

Seuraava kohde on nyt Tukholma, jossa Von Svenin kanssa on sovittu treffit joten ei muuta kuin matkaan. Huomenna olisi sitten straipattava tukholmassa uusi kohde. Vesisade piti jarrut viileänä ja matka sujui hienosti. Varsinkin kun sivuikkunat veivattiin auki, pääsi vaihdelaatikosta nouseva lämpö lämmittämään ohjaamoa ( lattiassahan oli laatikon kohdalla metri kertaa metrin kokoinen reikä jota peitti vain räsymatto) ja tuulilasi pysyi läpinäkyvänä. Kyynärpää tosin kastui, koska kukapa sivuikkunaa pitäisi auki ilman että luu roikkuisi ulkona?!

Tukholman ilta pimeni nopeasti ja liikenne puuroutui mitä lähemmäs päästiin kaupungin rajaa. Puikkelehdimme katutöiden rajoittamia shikaaneja tasaista kahdeksankympin vauhtia muun liikenteen kanssa, toivoen että kukaan hönö ei tekisi äkkijarrutuksia. Kungens Kurvan jälkeen tapahtui odottamattomia…auto yskähti, vauhti hiipui ja huolestuneen näköinen Tini käänsi keulan kohti moottoritien reunaa, jota kaide rajasi. Auto hiljeni ja pysyi hiljaisena vaikka startti pyöritti vanhaa matkalaukkumoottoria raivon vallassa. MITÄ HITTOA NYT!? Ei voi olla bensa, ollaan ajettu vasta kaksi ja puolisataa kilsaa!

Sade piiskasi tuulilasia, ohijyrisevät rekat höyläsivät kyynärpäätä ja kaksi rasvapäätä heilui customin kabiinissa, jonka lasit alkoivat hiljalleen höyrystyä. Ikuisuuden kestäneen muutaman minuutin aikana kaikki mahdollisuudet vikaan ynnä mahdollisuus työntää auto pois tieltä tulivat punnituiksi. Tota… bensamittari näyttää kyllä nollaa. Voisko se kuitenkin olla… Varakanisteri oli pakattu tietysti sinne kaikkein syvimmälle, autossa ei siis ollut takaluukkua vaan kaikki tavarat oli kaivettava kallistetun selkänojan yli esiin. Ylimääräisiä tavaroita ei tietenkään voinut sijoittaa auton viereen, koska latvialaiset rekat olisivat silmänräpäyksessä keränneet ne puskurinsa koristeeksi. Jotenkin bensatankkiin saatiin kuitenkin sujutettua muutama litra menovettä, kahvikupillinen vielä kaasariin ja uusi yritys. Sehän lähtee!

Kävipä tuuri ettei jätetty varakannua kotiin!

Kaupungissa treffasimme sitten VonSvenin jonka luokse päästiin yöksi huilaamaan ja kuivattelemaan vaatteita. Rauhallinen ilta muuttui kuitenkin hiukan hätäisemmäksi kun joku sai idean käydä tarkastamassa Tukholman Tiki Room -kuppilan. Kaikki hyvin niin kauan kunnes havaittiin, että se harvakseen kulkeva juna, johon tähtäsimme, tulikin viisi minuuttia aiottua varhaisemmin. Sven on sutjakka ja jäntevä nuori mies, jolle puolen kilometrin juoksu vesisateessa oli leikkiä, mutta allekirjoittaneen vuodet alkoivat todella painaa viimeisen sadan metrin aikana ja Tinilläkään ei ollut herkkua, kun ankkuriketjun painoinen lompakkoketju hakkasi kyljen mustaksi ja viestitti kilinällään että täältä tulee nyt tulee miäs eikä marjanpoimija. Laiturialueen portit olivat kuin sadan metrin aidat, kun loikimme turvamiehiä väistellen pendeltågiin mutta ehdittiinpähän. Vaivan kruunasivat erinomaiset Tiki-drinkit ja ilta päätyi kerrassaan mukavissa merkeissä.

Kävipä tuuri että Sven keksi näin hienon baarin meille!

Sunnuntaina ohjelmassa oli aiemmin sovittu Johanin upean kustomauton straippaus. Seikkailumme oli muuttanut aika dramaattisesti myös hänen aikataulujaan, sillä vaikka auto olikin Tukholmassa, asui rakentaja itse Oolannissa, josta on sitten rapeat neljä ja puoli tuntia ajomatkaa. Äärimmäisen upean customauton maalaus oli jo tehty, maalari oli halunnut väkisin straipata auton scallopit, mutta lopputulos oli kohteliaasti sanottuna epäonnistunut. Raidat oli jätetty lakan alle ja tehtävänämme oli maalata uusi raita tuon vapisevan viivan päälle. Homma vaati yllättävän paljon työtä, ja lasku tuntui hiukan rasvaiselta, mutta sanottu mitä sanottu. Johan ei sen sijaan sanonut mitään, katseli vaan kun jatkoimme hommia. Kun paketti oli kasassa, kaiveli hän taskuaan ja pelätyn narinan sijaan löi yhden ylimääräisen nelinumeroisen setelin vielä päälle ja jatkoi empimättä että ”ei kai teillä niin kiire ole ettette lounasta ehtisi nauttia”? Paksu tanskalainen pihvi vatsassa pullottaen jatkoimme lopulta kohti seuraavaa kohdettamme, Eskilstunaa ja Kepun ystävällistä majapaikkaa.

Kävipä tuuri että päästiin maalaamaan noin upeaa autoa!

tarina jatkuu...

Kirja, the book.

Syksyllä tuntui siltä, että blogin pitäminen olisi hauskaa, mielessä pyöri paljon asioita, joita voisi jakaa eteenpäin. Toisin kävi, kaikki kirjoittamisenergia paloikin Kirjaan ja blogi on ollut tyhjän panttina.


When I started my blog last fall, I had loads of ideas and felt like it would be fun to spread my thoughts trough web. It didn’t happen like that after all, all the time reserved for writing was consumed writing my book and the blog has stayed in the untouched configuration…

Kirjan tekeminen piti olla melko helppo juttu, olinhan käsitellyt aihetta lukemattomia kertoja kursseillani, edellisessä ohuessa opaslehdessäni sekä videolla jo yli kymmenen vuoden ajan. Aihe oli syöpynyt selkärankaani ja tekstin tuottaminen ei ollutkaan vaikeaa. Lokakuun lopusta joululomaan sujui kirjoittamisen parissa, samaan aikaan tein pitkää päivää opetushommissa muotoilukoulussa, illat kirjoitin. Mutta kirjoittamisen aikana tapahtui jotain, kevyenä ja jopa viihteellisenä alkanut työ muuttui painavaksi ja merkitykselliseksi, sen loppuun hierominen oli työläämpää kuin osasin kuvitella. Viimeistelyssä kului yhtä pitkä aika kuin kirjoittamisessa.


Writing the book was supposed to be an easy task. I had covered the theme in countless times in my striping workshops, in my striping guide and dvd during the last ten years. The craft was filtered in my spine and writing was easy and fun. I wrote from the end of October trough Christmas break, working daytime as a design teacher and writing in the evenings. But during the writing period I begun to realize that it was more than just a book I was working with, I was making my mark. A work which started easy and fun, turned to be heavier and more meaningful … To finalize and fine tune the work took as long as the basic writing itself.

 Kirja kertoo pinstraippauksesta, se on opas ensikertalaiselle, mutta samalla se on inventaario kokemuksistani ja osaamisestani. Straippaus on kulkenut ”oikean” työn rinnalla koko elämäni, välillä se on siirtynyt työksi, välillä väistynyt tuottavampien hommien edestä sivuosaan. Alkuvuodet kuluivat harjoitellessa ja omaa tasoa hakiessa. Kilpailua ei ollut ja teknisen osaamisen sokaisemat katselijat jakoivat ylistystä, joka hämmensi ja sitä oli joskus vaikeaa ottaa tosissaan. Vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen pystynyt vertailemaan itseäni muihin, nyt kun straippareita on Suomessa jo useita ja Euroopassakin runsaasti, tiedän mihin rakoon kuulun. Onnistuneet verrokkistraippaukset alan mestareilta eivät aiheuta kateutta, vaan halua pyrkiä samaan ja vielä senkin ylitse.

The Book is about pinstriping, it is a guide for a beginner in the first hand but it turned out to be an inventory of my experiences and knowledge at the same time. Pinstriping has accompanied my whole working life, sometimes taking charge of the whole income, sometimes laid in the background when the more profitable work has been available. The first years were spend in training and trying to figure out what was my personal level in the striping world. It was difficult because there were no mentors or competition whatsoever and the response was mainly overwhelming, the newly introduced craft was so weird and wonderful that people didn’t know how to respond to it. Now that we have dozens of stripers in Europe and in Finland I have been able to benchmark my striping and niche. There is no reason to be jealous for my colleagues’ talented stripe art, but more like being inspired to try to create as good or even better stripes than they do.


Alkuaikojen suurinta antia straippauksen harjoittelussa oli kärsivällisyyden kasvaminen. Onnistunut työ tuotti tyydytystä ja antoi intoa pyrkiä vielä parempaan, vaikka esikuvia tai malleja oli vähän, oma tyyli oli opeteltava itse. Tyyli syntyi kokonaisuudesta, johon vaikuttivat 50-luvun autot ja grafiikka, 30-luvun muotoilu ja lopulta teollisen muotoilun opiskelu. Kolmiulotteinen muodon rakentaminen ja straippaus sisälsivät paljon samanlaisia elementtejä, sommittelu ja mittasuhteet ratkaisivat onnistuneen lopputuloksen.

The greatest experience in my first years as a beginner striper was to understand the importance of patience. To succeed with the design of a stripe gave satisfaction and urge to create even better work, even without any idols or role models, the style had to be learned by myself. My style evolved from 1950´s cars and graphic language, streamline design from the 30’s and finally studies in industrial design. Forming 3-dimensionals objects and striping had surprising amount of similarities, especially in composition and dimensions, which are essential in any design work.


En tiedä osasinko kertoa kirjassa riittävän hyvin sommittelun merkityksestä maailmassamme, jossa kaikki on suhteessa toisiinsa, jossa mikään ei ole pysyvää. Asioiden, visioiden ja todellisuuden välillä painopisteet vaihtuvat pienien impulssien vaikutuksesta, sama tapahtuu raidalle. Selkeästi alkava muoto menettää helposti jännitteensä pienestä ajattelemattomasta liikkeestä, kuvan ryhti katoaa ja muuttuu osaksi yleistä kakofoniaa. Näin tapahtuu usein myös mestaristraippareille, kuvion värit ja monimutkaisuus alkavat syödä peruslinjojen tehoa. Straippari ei saisi herpaantua!


I don’t know if I was able to express the importance of composition in this world we are living in, where everything is related to each other and nothing will stay same forever. The balance between hopes, visions and reality is in constant change, same happens with the simple stripe. If you lose your concentration while laying a stripe, its tension dies and the result is just another scribble in this general cacophony. It happens even with the master stripers, the colors and design of a stripe gets sometimes over-decorative. A striper should always stay cool…!

Ymmärrän olevani jonkin aika ison jutun äärellä, ”yleinen sommittelu”, asioiden suhteet askarruttavat. Yksinkertainen viiva on johdattanut ajatukset siihen. Tämä itseopittu straippauksen tekninen teoria on nyt lyöty nippuun, Kirja kuittaa työn tehdyksi ja ehkäpä ajatuskapasiteettia avautuu muuhunkin. En uskonut että straippausaiheisen Kirjan kirjoittaminen olisi voinut tuottaa tällaisen tuloksen. Tästä se lähtee…


I have understood that there is something big I am dealing with, this”general composition of things” is mind boggling. A simple line has guided my thoughts on to it. The self taught theory of pinstriping is more or less created now, the Book finalizes it and I could never think that it may just be a beginning of something totally new…. I am ready!

Jussi's Thinner Weekend -pinstripers in the dark 20.-22.11

Pitkään odotettu Jussin uuden työtilan sisäänajo oli odotetun kaltainen. Kunnon pohjalaanen vetäsy, jossa kaikilla oli upeaa ja mahtavaa ja järjestelyt toimivat kuin Datsuni.. No joo, viitsit sikseen, Jussi oli satsannut maalaritapahtumaan, tilat olivat upeat ja ohjelma mainio!

The long awaited opening party at Jussis new premises turned out to be a blast!  The merry group of stripers arrived from Turku in a minibus, including PekkaWizzz., Oka Laine, Ari Sinkkonen and our Swedish striping pals Von Sven, Freddy boy and Oscar, fully loaded with tons of equipment including easels for the whole group. The typical early winter rain and darkness swallowed us to an over 4 hours trip which fortunately switched to a bright lighs of Alasalmi Graphix's vast sign shop. Jussi hailed us with our Danish friend Jesper Bram who had earlier arrived with an aeroplane. We had met Jesper first time in Bottrop this summer and also spend recently a weekend in Stockholm with the pinstriping course. The Thinner Weekend was on it's way!

Perjantaina pakkasimme Turun ryhmän pakettiautoon maalaustelineet, mittavan määrän maalaustarvikkeita, paneeleja, olutta sekä kolme straippariveljeä Ruotsista: Von Svenin, Freddy Boyn ja Oskarin sekä vakiovieraat Oka Laineen sekä Sinkkosen ja käänsimme keulan sateessa kohti pimeyttä. Pimeys valkeni vasta Seinäjoella, missä lämmin ja tilava Alasalmi Graphix ja Mainosvarikko kutsui meitä ensiluokkaisilla tiloillaan. Vastassamme oli myös Tanskan lahja straippaukselle, Jesper Bram, jonka hilpeässä seurassa olimme edellisen kerran tavanneet Tukholmassa ja sitä ennen kesän Bottropin reissulla.

It didn't take long to construct the easels, after some serious discussion and meditation and a few extra beers they were up and waiting for the eager stripers to begin the art session. Soon the bunch begun to pour in, from Tampere the quiet handsome Eero, driveling Timo who is slowly learning the scroll-painting, Nalle who's artwork gets finer and finer and Ripa who shared the rainy striping-jamboree week with me and Galaxie in Sweden last summer.

Hetken arvuuttelun jälkeen olivat maalaustelineet pystyssä ja ensimmäiset purkit korkattu. ( Maalipurkit tietysti hönö!) Tilat täyttyivät nopeasti iloisesti hörisevistä Arktisista Viivapäistä; Tampereen suunnalta hiljaiseksi tunnettu Eero ja armoton hölösuu Timo joka on oppinut maalaamaan myös scrolleja, Nalle jonka paneelit paranevat päivä päivältä ja Ripa, jonka kanssa tehtiin Ruotsiin viime kesänä ikimuistoinen vesiretki straippisiveltimien ja Galaxien kanssa.

From Lahti arrived the standing paparazzi Joona and hard shaking miss Miu.  From Helsinki area drove Platu who had a rare chance to do some painting while dealing the hot rod magazines, suave mr. custom designer Janne Kutja joined him while they collected some paints from Tini on the way here. Poor tini had to stay in work, the swine flu had took it's toll in the work and he had to help the rest. Unfortunately he got the same flu later in the weekend. Well... next time in Tini's tiki weekend then! Another Also Starring - Hannu Nivala was also busy with the work so we had to do our best with the rest of the group.

 Lahdesta saapuivat ikipaparatsi Joona sekä lujasti sheikkaava Miu-täti. Snadista liiraili paikalle vielä Platu, joka pääsi myös pitkästä aikaa maalailemaan sekä aina timmi Kutja mainioine visualisointeineen. He koukkasivat Tinin kautta hakemaan hiukan maaleja, sillä Tini-parka joutui viikonlopuksi sairaslomatuuraajaksi ja lopulta kuulemma sairastui itsekin! No, Tikipäivillä sitten tavataan! Toinen Ison Kirkon maalari Hannu Nissani jäi myös kotiin työkiireiden vuoksi, joten ryhmästä puuttui pari isoa pelivälinettä.

Another industrial designer Pasi Kele Paananen drove from Eastern part of the country and he kept company to Eero, which meant that there was nowhere we could escape the constant flow of stupid jokes. Eero's model of Jopo-bicycle has now been crudely critisized also in Bothnia, which servers him just right. Local boys Tapsa and Matti and Jussi's son Antti filled up the rest of the places. What a collection of stripers indeed!

Kele-designin Paanasen Pasi komppasi Eeroa joten nauruhermot olivat koetuksella ja jos aamu olisi  sarastanut aamulla eikä keskellä päivää, niin se olisi tervehtinyt Rreiskan juttuja hyvinkin aamun sarastaessa.  Eeron Jopo on nyt sitten haukuttu myös pohjanmaalla ja kyllä se sen ansaitsikin... Paikallisväriä toivat vielä pohjanmaan pojat Mäntysen Tapsa ja Lehtimäen Matti sekä Nuori Alasalmi Antti, joten paketti oli todella massiivinen. Loppuhuipentumana päätettiin myös seuraavan Stripe-O-Raman teema, se on OOSSAM! (Englanniksi awesome) ja teeman mukaisesti saa jokainen sitten päättää mitä ikinä haluaa aiheesta tehdä. Samalla päätettiin myös että jokainen valmistaa swap-paaneelin vaihtoa varten.

Tää on vakava juttu... Miu ja Jussi ryhmäpaneelin kanssa, Brains out -weekend. It was a serious weekend with some serious artwork, here Miu presents the thanks-panel to Jussi. Wonder where the "Brains Out Weekend" title came from...

The informative section of the meeting was excellent with a bunch of interesting slides from Svens archives from the signs in Minnesota and New York. Jussi held a long term presentation of crackling effects which will continue next year, Ripa and Peksu decorated Jussis new paint booth doors and rest of the activities continued well over to dawn. Between the painting we had the sauna, piles of excellent  chilli ( danger of heavy farting) and more painting. The theme for the next Stripe-O-Rama stripers meeting was decided as well, it is "Awesome". It's up to you what awesome you want to present for the next session but prepare yourself with some swap-panels as well, since the panel swappin will take place in Tampere.

Thousand thanks for Jussi for a super meeting, see you next year in the 2:nd Thinner Weekend!

Tietopuolinen anti oli erinomaisen kattavaa, Sven esitteli Minnesotan pikkukaupunkien kylttitarjontaa elävästi ja Jussi aloitti menestyksellä krakelointisession, joka jatkunee ensi vuonna. Ryhmäkivaa touhusivat myös Ripa ja Peksu, jotka ystävällisesti koristelivat Jussin uuden maalausuunin ovet kauniilla ja perinteisellä tyylillä. Sessiot jatkuivat perinteiseen tapaan aamutunneille, välillä saunottiin, syötiin ja pääosin maalattiin kaikkea liikkuvaa ja paikalla olevaa.

Ensi vuonna sitten uudestaan, kiitos Jussille hienosta sessiosta!

Oskari,Timo ja Eero.

Ripa ja Freddie Boy

Mitä...! Joona ilman kameraa?

Svenin Thinner-paneeli. Extra-paksulla viivalla ja omalla nasevalla tyylillään. Sven's panel had a nice set of thick stripes, stylish and punchy.

Timo Lindholmin upea työnäyte. Timo has finally learned to stripe.

Eero ja Oskari venyttelivät ennen itse toimeen ryhtymistä. Vai solvataanko tässä vanhaa maalarinraatoa? Eero and Oscar were stretching befor the finishing touch of the panel. Or were they insulting the ol'Stripe-O-Farto?

Jussin upeissa tiloissa oli rentouttavaa kuunnella Svenin luentoa aiheesta Signs in Minnesota. It was a pleasure to follow the slide presentations in Jussi's huge shop.

Jussi esittelee krakelointia, homma jatkuu ensi vuonna. Jussi presenting the crackling effect paint.

Jespers panel.

Sven and Nalle in torturing the brushes